Kun kouluratsastaja ravihevosen osti

Kun palaan ajassa noin kymmenen vuotta taaksepäin, näen motivoituneen kouluratsastajan. Kouluratsastajan, jonka haaveena on kehittää itsestä huippu ratsastaja, joka pääsisi ratsastamaan mitä hienoimmilla kouluratsuilla. Sitten yhtäkkiä valmentajan kauhuksi, tämä tyttö ostaa hevosen. Lämminverisen ruunan rupsukan, jolla ei ole paljoa ratsastettu. Sanoin sitä maailman parhaaksi hevoseksi. Mutta eihän se edes näyttänyt erikoiselta, se oli normaalin kokoinen, entinen ravihevonen. Ravi töksähtelevää ja pää pystyssä kuin kirahvilla, ja laukka järkyttävää neljän jalan sekametelisoppaa. Mutta sille tielle jäin.

Oikeastaan Otto, ensimmäinen oma hevoseni, oli se opettaja. Se antoi minun harjoitella raviurheilua ja ajamista, vaikka kilpailemaan ei sillä raveissa päästykään. Se antoi minulle valmiudet ostaa ensimmäisen oman ravihevosen. Elokuussa 2011 tulikin sitten pieni, topakka tamma Lady Devil, jonka piti mullistaa maailma. Senhän se on omalla tavallaan tehnyt minulle, jo nyt.

Niin kouluratsastaja olikin yhtäkkiä eksynyt ravihevosten ihmeelliseen maailmaan. Alku oli hankalaa, kun varsa oli ensimmäinen oma, ja ensimmäinen hevonen, josta piti lähteä tekemään ravihevosta. Moni asia opittiin kantapään kautta, ja opitaan edelleen. Nuori ja hieman tulinen tammavarsa ei välttämättä ollut se maailman paras hevonen ensimmäiseksi ravuriksi, mutta kyllä väitän, että se on ollut suurin opettaja raviurheilun maailmassa minulle. Otto oli suurin opettaja hevosten parissa yleensäkin, mutta Devil on antanut kyllä haasteita erilaisissa tilanteissa. Molemmat ovat yhtä tärkeitä, ja opettavat sen oman aikansa, mikä niille tässä maailmassa annetaan.

Ensimmäiset vuodet ei ollut hankalia ainoastaan sen takia, että tavoitteet olivat erilaiset kuin aiemmin. Tilanteeseen vaikutti sekin, että minulla ei ollut oikeasti mahdollisuutta ratsastaa. En ehtinyt käymään tunneilla, ja kotona menin aina ajamaan, sillä eihän sen ikäisellä tulisella pommilla voinut ratsastaa. Kun selkään mentiin ensimmäisiä kertoja, oli sekin vain ratsastelua, ei ratsastamista. Ja edelleenkin käyn itse vain ratsastelemassa Devilin kanssa. Ei siitä kouluhevosta saa terävän luonteensa vuoksi samaan aikaan kun sillä kilpaillaan, vaikka kenttätyöskentelyä se joutuu tekemään siltikin kilpailujensa ohessa. Kun se lopettaa raviuran, siitä saa joku loistavan harrastehevosen. Kunhan pitää sen mielen virkeänä, ja muistaa, että se todentotta on tamma.

Meidän tallillamme on kenttä, joka on rakennettu viime kesänä. Oton lopettamisen jälkeen iski epätoivo, kun minulla ei oikeasti ollut ketään kenellä voin ratsastaa siellä, ja keskittyä tosissaan. Sisälläni palaa kuitenkin into silloin tällöin tehdä töitä myös sieltä selästä käsin. Tällä hetkellä tilanne on toinen. Vaikka en itse saa ratsastaa vielä hetkeen polveni vuoksi, minulla on tallissa useampi hevonen, joille kenttätyöskentely sujuu, ja yksi siellä on erittäin lahjakas siihenkin hommaan. Odotan innolla että pääsen itsekin touhaamaan sen hevosen kanssa ratsain. Kyseessä on nuori tamma, joka on hieman hankala ajettava. Mutta ratsastaessa se on todella herkkä, kuuliainen, ja rakastaa sitä hommaa. Sitä on ilo ihan katsellakin, vaikkakin sivusta, kun toiset ratsastaa sitä tällä hetkellä.

Ei ravihevosen ostaminen tarkoita sitä, että ratsastuksesta tulee luopua. Ei voi yleistää, että se kenellä on ravihevonen, ei voi ratsastaa, ja se kenellä on ratsu, ei voi harrastaa raviurheilua. Yleinen käsitys on juuri tuollainen. Kun nuo kaksi lajia yhdistää, syntyy monipuolinen ja hevosta miellyttävä kokonaisuus, ja se tuottaa tulosta. Mieli pysyy virkeänä, niin hevosella, kuin ihmiselläkin. Ja onko loistavampaa tilaisuutta oppia tuntemaan sitä omaa hevosta, kun tekee sen kanssa paljon eri asioita?

Onko sinulla kotona monitaituri, joka taipuu koulukiemuroihin, hyppää hienosti, ja mahdollisesti juoksee kilpaa? Kerro omasta konkaristasi! Jos sinulla on blogi, linkkaa se. Haluan tulla mukaan seuraamaan teidän arkea, ja poimia sieltä mahdollisia ideoita ja vinkkejä myös meille!