Varikkoportilla: Ravikuningatar Mokomani viettää eläkepäiviä varsansa Kukkaroisen kanssa : "Se on perinyt emänsä räjähtävät geenit"

 

Mokomani, vuoden 2014 ravikuningatar viettää eläkepäiviään Raahessa. Edelleen arvonsa tunteva 18-vuotias kuningatar on edelleen täynnä virtaa, vaikka pihattoelämä ja 2018 syntynyt varsa Kukkaroinen (i.Kilun Peedro) täyttää sen arjen. Mokomanin omistaa Four Sees Stable, johon myös haastattelussa tänään oleva Emmi Salmela kuuluu. Miten apteekkireissulla hankitusta pyöreästä tammasta rakennettiin menestyvä kilpahevonen, ravikuningatar ja useiden suurkilpailujen menestyjä?

Raahessa asusteleva Emmi Salmela (25) on harrastanut hevosia läpi elämänsä ja hevosia löytyy kolmesta eri sukupolvesta. Talosta on löytynyt sekä ratsuja että ravureita: kuten vuoden 2014 ravikuningatar Mokomani. Tallissa on tällä hetkellä myös hevoset Rim Bay Grenade, Mokomanin varsa Kukkaroinen, shetlanninponi tamma Malette ja Facebook Am.

”Hevosia olen harrastanut koko elämäni. Ennen se oli tavoitteellista ratsastamista ja sittemmin raviurheilu alkoi kiinnostamaan ja vetämään puoleensa. Vanhemmillani on tallit, kaksi omaa ajorataa jotka valmistui muutama vuosi sitten, ratsastuskenttä ja neljä pihattotarhaa. Mokomani tuli meille kun pappa (Eero Flankkila) oli apteekissa, jossa tuttu heitti hänelle, että ostappa Eero hevonen. Pappa tarjosi siitä jotain naurettavan pientä summaa ja olikin saanut hevosen itselleen. Ajatuksena oli, että pyöreästä tammasta tulee siitoshevonen jos ei siitä muuhun ole. Pappa halusi lapsenlapset mukaan siihen.” Salmela kertoo.

Vas: Severi Salmela, Mokomani & Emmi Salmela, Kati Salmela Raahen raviradalla juhlimassa tuoretta kuningatarta.

Mokomanin tie tähdeksi

Mokomanin ura oli monivaiheinen: sen uran alkutaival sisälsi kriittisiä tilanteita, kuten tamman hyppääminen karsinan oven päälle. Tamma oli repinyt päätään ja sen poskilihat olivat auenneet verille. Onnettomuuden jälkeen perhe ei ollut varma, palautuuko Mokomani enää ennalleen. Sen uran alkutaival sisälsi myös hieman naureskelua siitä, minkälainen hevonen tuosta pyöreästä, erikoisen näköisestä ja epätasaista hölkkää juoksevasta tammasta tulisi. Hyvä tiimi toimi: Mokomanista tuli tähti.

”Mokomani asusteli meidän toisella tallilla, papan luona. Äitini (Kati Salmela) hieroi hevosta kahden viikon välein, se sai laseria ja homeopatiaa säännöllisesti. Kolme viikkoa ennen h-hetkeä eli kuningatar kilpailua, Moko oli Kauhasen tallissa. Kuningatar-kilpailua katsoimme porukalla katsomossa, ja hypittiin riemusta: alun perin lähdettiin hakemaan hyväksyttyä suoritusta. Olihan se sellainen uskomaton once in life time-fiilis. Juhlimme sitä porukalla kotona tietenkin, mutta myös esimerkiksi Raahen raviradalla, johon myös Mokomani osallistui.” Salmela muistelee liikuttuneena.

Mokomanin ura päättyi terveysmurheisiin vuonna 2016. Hevosen valmentaja, Salmelan isoisä Eero Flankkila tiedotti, että tarkka harkinta ja ammattitaitoisen eläinlääkärin lausunto jännevammasta sai uran päättymään. Oikean etujalan jänne oli reagoinut sen verran, että sen palaaminen omalle tasolleen ei olisi enää ollut mahdollista. Perhe ja muut asianosaiset päättivät yksimielisesti, että eläke on ainoa vaihtoehto. Mutta miten Kuningatar Mokomani viettää nyt eläkepäiviään, vuonna 2021?

”Tällä hetkellä Mokomani viettää eläkepäiviään: voi hyvin, asuu pihatossa ja oma lapsi on paras. Luonteeltaan se on hyvin erikoinen: se tarkkailee hirveästi ympäristöään ja se ei hyväksy kaikkia ystävikseen. Vieläkin kotona treenatessa saattaa joskus olla aisat solmussa ja suitset saattaa olla koristeena päässä. Toissa vuonna yritimme sitä astuttaa, mutta kohtu nesteytyi useamman kerran, joten todennäköisesti varsa-uutisia ei enää kuulla. Ensimmäinen varsa kuoli puolen välin tienoin ja Kukkaroinen syntyi 2018. Sen kanssa kaikki sujui mallikkaasti.” Emmi kertoo.

Mokomani ja Kukkaroinen

"Sillä on emänsä räjähtävät geenit"

Mokomanin ainoa varsa Kukkaroinen (isä Kilun Peedro) omistaa emänsä räjähtävät geenit. Sen valmennus on ollut maltillista peruskunto-valmennusta. Kukkaroinen tietää miten ravataan ja harjoittelee sitä emänsä kanssa. 

”Kukkaroinen on emänsä kopio muuten, mutta se on luottavaisempi. Se omistaa emänsä räjähtävät geenit: kun se ponkaisee raville niin se menee eikä meinaa. Valmennuksen suhteen mennään rauhassa ja maltillisesti eteenpäin. Toivotaan että hevonen pysyy terveenä ja tällä hetkellä se onkin hyvin kasvuvaiheessa. Varsa on hyvin positiivisen oloinen.” Salmela toteaa.

Lue lisää:

Hevosurheilu: Mokomani jäi eläkkeelle
Kukkaroinen Heppa-järjestelmässä
Seuraa Mokomanin eläkepäiviä Instagramissa
Kuvat: Emmi Salmelan arkistot

Varikkoportilla: Siiri Haapalainen: " Jack Vader on perheenjäsen"

 

Siiri Haapalainen ja Boogie Woogie K

Hevosalan Somegaala 2021 palkitsi eri kategorioissa somevaikuttajia yleisöäänestyksellä. Vuoden raviurheilija- kategoriassa toiseksi sijoittui Instagramissa "Raviurheilua" tiliä päivittelevä 15-vuotias Siiri Haapalainen Hollolan Paimelasta. Haapalaisen perhe tunnetaan elämänsä kuntoon nousseen menestyshevosen Jack Vaderin (S.J's Photo - Proud of You) takaa. Mutta kuka on tuo tuhansien seuraajien kohteena oleva Siiri ja mistä innostus raviurheiluun on lähtenyt liikkeelle?

Siiri Haapalaisen (15) elämä pyörii koulunkäynnin ja hevosurheilun täyttämänä. Kotona perheellä on kuuden hevosen talli, jonka pyörittämisessä koko perhe on mukana. Aamutallin hoitaa perheestä se, joka on lähdössä kotoa viimeisenä ja iltatallissa hommat tehdään yhdessä. Perheen tavoitteena on, että hevoset saavat tarhata yhdessä lajitovereidensa kanssa ja jokaisella niistä olisi hyvä olla.

"Pyrimme hoitamaan hevoset huolella ja rauhassa kuin kiireellä ja sinnepäin. Hevoset saavat tarhata 12 tuntia päivässä kelien niin salliessa. Tallissa asustaa lämminveriset Jack Vader ja Proud Angelique sekä niiden emä Proud Of You ja yksi suomenhevonen. Lisäksi minulla on valmennuksessa shetlanninponit Boogie Woogie K ja Firebay's Black Velvet. " Haapalainen kertoo.

Boogie Woogie K ja Siiri Haapalainen. Kuva: Kaisa Stengård

Hevoset veren perintönä

Tiina ja Tero Haapalaisen tyttärellä kulkee hevoset veren perintönä. Äiti Tiina Haapalainen työskenteli Irmeli Lehtioksan valmennustallissa. Äiti Tiina houkutteli isä Tero Haapalaisen mukaan hevoskuvioihin ja siitä lähtien perheellä on ollut omia hevosia. Vanhempien innostus tarttui myös tytär Siiriin, joka on ajanut kilpaa poneilla. Tavoitteena on ajaa C-ajolupa ja valmentaa omaa ravihevosta.

"Boogie Woogie K on meidän taloudessa minulle se ykkönen. Sen kanssa olen kilpaillut toista kymmentä starttia. Se tuli meille vanhempien heräteostoksena. Tarkoitus on ajaa poneilla niin kauan kuin ikää riittää ja olisi hienoa ajaa kilpaa hevosilla aina välillä. Tavoitteena olisi myös hakea ensi vuonna Juniorikypäriin. Oman ravihevosen valmentaminen on sellainen oma pieni haave ja ponien valmentaminen on hyvä startti siihen, vaikka niiden valmentamisessa eroja onkin." Siiri kertoo.

Jack Vader ja Siiri Haapalainen. Kuva: Suvi Nieminen/Suvin.net

Jack Vader on kiltti, pieni mamman poika, joka varmasti aina emänsä kainalosta näyttää kieltä siskolleen ja sanoo että "määpäs oon äidin lemppari"

Jack Vader on viime aikoina kaartanut useamman kerran voittajaesittelyyn ja sen ansiot ovat tänä vuonna jo lähes 20 000 euroa kuudesta startista. Jack Vader on Haapalaisen perheen ensimmäinen oma kasvatti ja sen nimi juontaa juurensa Tero Haapalaisen Star Wars-innostuksesta.

"Me ostettiin muutama vuosi sitten tamma Proud of You siitostammaksi ja se on periyttänyt jälkeläisilleen kultaista kilpailupäätä. Jack Vader on meidän ensimmäinen kasvatti ja sen ollessa ajo-opetuksessa Korhosen Ismolla, oli siitä yksi ammattivalmentaja kiinnostunut. Kun Jaska kääntyi neljä-vuotiaaksi niin saimme maistiaisia siitä kuinka hyvä hevonen se on. " Siiri taustoittaa.

Jack Vader on juossut Kymenlaakso-ajon karsinnoissa ja oli syksyllä 2018 Derbyn karsinnoissa ollen toinen. Hevonen ei silti ole selvinnyt aivan ilman ongelmia urallaan, mutta ne näyttää nyt olevan selätetty.

"Kesä 2018 meni mönkään kun hevonen ei syönyt eikä juonut kunnolla, se oli siluetiltaan kuivaan kuntoon päässyt vinttikoira. Loppukesästä se silloin alkoi saamaan massaa. Se on vanhetessaan oppinut oikeasti syömään ja juomaan. Jos totta puhutaan, se on meidän tallista nyt se persoin herkuille." Siiri naurahtaa.

Jack Vader on kotioloissaan ottanut selkeästi tallin kuninkaan roolin sen siskon Proud Angeliquen palattua kotiin valmennuksesta. Se on myös vanhetessaan muuttunut eri hevoseksi kilpailutilanteessa.

"Vähän meillekin on tullut yllätyksenä, että se on noussut nyt elämänsä kuntoon. Sen kanssa ei ole oikeastaan tehty viime keväästä mitään muutoksia. Isoin muutos on ollut, kun sen sisko Proud Angelique tuli treenistä kotiin. Ehkä Jaska ajatteli, että pikkusiskolle pitää näyttää kuka on tallin paras." Siiri naurahtaa. "Se on myös kilparadoilla nykyään aivan eri hevonen. Siitä on tullut itsevarma ja Torvisen Hannu kehui, että se on kilpailutilanteessakin rento."


Jack Vader on osa Haapalaisen perhettä ja saa viettää siellä elämänsä loppuun asti,

"Jaska on perheenjäsen. Me olemme todella kiitollisia siitä mikä siitä on tullut - ja vaikka se ei olisikaan niin hyvä, se saa silti elää meillä loppu elämänsä. Sitä hieman lellitään ja se tietää arvonsa. Se on kiltti, pieni mamman poika, joka varmasti aina emänsä kainalosta näyttää kieltä ja sanoo että, määpäs oon äidin lemppari." Siiri kertoo kiitollisena.

Jack Vaderilla on raviretkillä mukana oma poni Boogie Woogie K. Kuva: Kaisa Stengård

Katso myös nämä:

Siiri Haapalaisen Instagram-tili @raviurheilua
Jack Vader Hippoksessa

Mistä kaikki alkoi OSA 2: Devilin tarina

 

Devilin tarina on kiehtova. Muistan kun tallin pihaan kaartoi rekka. Sieltä asteli ulos pesty ja kiillotettu upea varsa uusi tuliterä riimu päässään. Kasvattaja oli panostanut täysillä ja olin pakahtua ilosta. Tästä se lähtee. Suuri menestystarina, minä ja ensimmäinen oma ravihevoseni. 

Ja paskat. Kaduin ostostani ensimmäiset kolme päivää. Varsa ei antanut aitauksesta kiinni mitenkään päin. Muistan kun lintsasin koulusta ja seisoin koko päivän vesisateessa. Tuo pirulainen tamma kävi välillä katsomassa mutta lähti aina karkuun. Neljäs päivä tuotti tulosta. Istuin ja itkin tarhassa, pidin ruohotuppoa kädessä. Devil tulikin varovasti luokse. Avasin salaa riimunnarun lukkoa ja huijasin hevosta lähemmäksi. Sain sen kiinni mutta tamma kiskoi minua hetken narun jatkeena. Vein sen talliin ja harjasin. Sille ei maistunut porkkana. Moni sanoi että älä vie takaisin isoon aitaukseen ja hetken mietin sitä itsekin. Tein silti toisin, vein Devilin takaisin samaan paikkaan. Muistan vieläkin sen hämmentyneen ilmeen portilla. Sitten se huuteli perään. Kun illalla hain sen sisään, se tuli vastaan. Siitä alkoi meidän ystävyys.

Devilin tullessa minulla ei ollut mitään käsitystä miten ravihevosta valmennetaan. Devilin treenaus oli lähes pelkkää ajelua tai sitten ajoin liian raskailla kärryillä ja liian lujaa. Kun tammalle tuli ikää, sillä alettiin myös ratsastamaan. Sen treeni nuorena jäi aivan liian epämääräiseksi mutta se pysyi silti jaloistaan aika terveenä. 

Devilin tie on ollut aika kivinen. 3-vuotiaana se sai ähkyn johon se meinasi kuolla. Valvoin käytännössä viikon ja olin viltin kanssa tallissa tarkkailemassa sitä. Hevonen kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla. Olen edelleen kiitollinen eläinlääkäreille ja kymmenille hevosihmisille jotka tukivat ja auttoivat tuossa tilanteessa. 

Kun aloin saamaan vähän juonesta kiinni, millä tavalla ravihevosta voi laittaa, sattui myös onnettomuus. Siskoni ja veljeni näki tapahtuman jossa Devil säikähti ja juoksi aidoista läpi, kaahotti tielle ja törmäsi rekkaan. Onneksi nopeudet olivat maltillisia eikä hevonen jäänyt alle. Sen vammojen kuntoutus kesti silti melkein 2-vuotta. Olin lyömässä hanskoja tiskiin sen raviuran suhteen.

Devilin ollessa kuusi, ihme tapahtui ja se tuli koelähtöön. Vuosi 2016 oli meidän vuosi. Se ei voittanut koskaan, mutta teki silloin kesällä kovia esityksiä. Devilin mieli oli haastava ja se piti narrata juoksemaan. Sen kiri kesti tasan 50-80 metriä, joten kuskilla oli täysi työ ajoittaa se oikeaan hetkeen. Tämä hetki tapahtui mm. 75-raveissa Kaustisella kun tamma jäi niukin naukin toiseksi. Se oli sen uran tähtihetki. 

Näin jälkikäteen ajateltuna Devilillä ei hirveästi ole tekemistä raviurheilun kanssa. Se on toisaalta liian viisas: se haistaa maitohappojen saapumisen vaikka ne saapuisi naapuritalliin ja työmoraali loppuu siihen. Muistan yhden startin jossa se juoksi keulasta ja oli ottamassa uran avausvoittoa mutta kun kaverin turpa meni ohi, se pakkasi melkein itse silat pussiin. Varikolla kyllä jaksoi vinkuen loikkia.

Devil on näyttänyt minulle sekä raviurheilun että hevosurheilun hyvät ja huonot hetket. Sen kanssa on tehty virheitä paljon mutta myös jotain oikein. Devil on ollut aina arvonsa tunteva kova luonteinen nainen, mutta silti sen sisällä on erittäin herttainen ja huomiota kaipaava hevonen. 

Tänä päivänä Devil asustaa Virroilla ja on edelleen minun hevonen. Se on kasvattajallaan leasing-sopimuksella. Sen eläkepäivät ovat ovella ja ken tietää mitä se tammalla tarkoittaa. Siinä olisikin jollekin loppuelämän ylläpitoon harrastepolle mikäli se ei saa siemeniä sisään ja ala suunnittelemaan mammalomaa.

Kiitos rakas Devil, siitä mitä olet opettanut ja antanut. Ja annat edelleen. 

Varusteurheilua: Paskat selkään ja baanalle - niinkö?

 

Eri somekanavissa tulee vastaan erilaista keskustelua hevosten varusteista. Usein huomaan, että hevosten kanssa käyttötarkoituksesta riippumatta tietyt trendit vaihtuu toiseen. Joku tuote on hetken muodissa ja kaikki tarvitsevat juuri sen. Sitten tuote joko unohtuu, katoaa kokonaan, kehittyy hieman tai pitää paikkansa ja menestyy. Näin toimii tuotteen elinkaari markkinoinnissa, mitä ikinä sitten myydäänkin ja missä liikkeessä.

Mutta onko muodin seuraaminen oikea syy valita varusteita? Jos joku kuolain on juuri nyt in, onko se riittävä syy ostaa se sille omalle hevoselle? Mielestäni tilanne on tässä hieman kaksijakoinen. Jokainen saa hankkia hevosellensa juuri mitä tykkää ja tahtoo. Usein juuri ne monien ammattilaisten hyväksi havaitsemat tuotteet onkin hyviä. Mutta mitä muita perusteita varusteiden hankkimiselle on? 

Kaiken lähtökohtana on hevosen tarve ja varusteen sopivuus. Olen itsekin ollut muoti-ilmiöiden uhri. Joskus on ollut tilanteita, jossa saa huomata, että tuote ei ollutkaan hyvä omalle hevoselle. Se toimikin aivan täysin eri tavalla. Mielestäni on hevosta, kukkaroa ja aikaa säästävää, että varusteiden kohdalla miettii sen oikean tarpeen ja sopivuuden. Sananlasku "köyhällä ei ole varaa ostaa halvinta" on aika hyvä. Joskus se sijoittaminen kunnon varusteisiin maksaa itsensä takaisin. Kultainen keskitie on joskus etsimisen takana ja oman kukkaron koko on merkittävä tekijä. Mutta hevosen etu on se jota pitää seurata ja mitä kohti mennään: varusteiden tulee olla hevoselle sopivat sen käyttötarkoituksen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan.

Entä sitten koti- ja kilpavarusteiden erot? En kykene ymmärtämään, että minkä takia todella monessa suunnassa on puhuttu, että kilpavarusteet ovat ne tärkeimmät. Niiden tulee olla kevyet, sopivat, siistit ja muutenkin viimeisen päälle. Tottakai niiden pitää olla viimeisen päälle hevoselle parhaat: näin ajattelen itsekin. Hevoselle pitää tarjota parhaat mahdollisuudet suorittaa. Mutta minkä takia kilpavarusteet asetetaan usein treenivarusteiden edelle? 

Missä hevonen tekee eniten töitä? Mitkä varusteet hevosella on päällä kun sitä rakennetaan kestämään kilpailusuorituksessa tuleva rasitus? Mitkä suojat sillä on eniten jalassa? Mikä kuolain sillä on eniten suussa? 

Tehdään pieni ajatusleikki. Leikitään, että kyseessä on esimerkiksi suomenhevonen, jolla ajettaisiin peruskuntoa ja se olisi aisoissa vaikka noin 1-2h neljä tai viisi kertaa viikossa. Silloin se on valjaissa maaliskuun täysien viikkojen aikana 20-35 tuntia. Ravihevosen kilpailusuoritus kestää noin 3-5 minuuttia, toki lämmitykset päälle, ja starttien määrä on esim 1-6 starttia kuukaudessa hevosesta tietysti riippuen. Eikö silloin olisi loogista ajatella, että kotona käytettävien varusteidenkin tulisi olla hevoselle sopivat ja sellaiset joilla sen on hyvä suorittaa? Tai jos tuo meidän esimerkki hevonen lyö takasääriinsä, minkä takia sillä käytetään kotona rikkinäisiä ja hiertäviä suojia mutta kaapissa lojuu tuliterät istuvat suojat kilpailusuorituksia varten, johon ehkä joskus jossain kohtaa päästään?

Epä-sopivilla varusteilla saadaan paljon hallaa aikaan ja usein vika löytyy kotona käytettävistä varusteista. Haluan herättää teitä miettimään asiaa nimenomaan tältä kannalta. Kotitehtäväksi pohdi mielessäsi hiljaa ja pysähdy seuraavien kysymysten äärelle. 

Ostatko varusteet itseäsi vai hevostasi varten?

Onko vaakakupissasi enemmän painoarvoa treeni- vai kilpavarusteissa? Ovatko puntit tasan?

Voitko muuttaa jotain, jotta työn teko olisi hevosellesi mielekkäämpää?