Kuule, sinä sitkeä hevosihminen

 

Muutama viikko sitten eräs sukulaiseni tuumasi ääneen, että "Ei se Seidi sitten niistä hevosista luopunutkaan kun ylä-aste koitti". Koko alakoulun ajan kuulin jatkuvasti kommentteja siitä, kuinka hevoset on vain hetken vaihe ja ylä-asteella elämään tulevat muut kuviot. Tietyissä hetkissä, aina välillä sitä miettii, mitä jos se ylä-aste olisikin tullut. Kuinka monet itkut olisivat jääneet itkemättä, monetko laskut maksamatta ja monetko yöt valvomatta. Mutta jos näin olisi käynyt, olisiko elämä ollut yhtä antoisaa, opettavaista ja rakkauden täyteistä? Heikon hetken tullen, olisinko jäänyt sänkyyn makaamaan?

"Yllättävän rankkaa" sanotaan. Hevosen hoitaminen ei ole tasapalkkainen siisti sisätyö, jossa tunneista pidetään työajan seurantaa. Tallille ei kuljeta kellokortti kourassa ja lähdetä silloin kun vähän väsyttää. Sieltä lähdetään silloin, kun kaikki on valmista. Jokainen päivä on omanlaisensa ja harvoin tietää, mitä tämä päivä tuo eteensä tällä kertaa. Toki sitä ei tiedä kukaan, mutta hevosten parissa niitä "jaa tänään mennään vissiin näin"-päiviä tuntuu olevan enemmän kuin siinä arjessa, jota ehkä maailmassa normaaliksi kutsutaan.

Onko tässä mitään järkeä?

Se on kysymys jota tulee mietittyä säännöllisin väliajoin. Kun kaikesta työstä huolimatta epäonni jatkuu, lähtörata arvonnat ei ole juuri sinun hevosen puolella, laukkaava hevonen startissa ajaa vahingossa sinun hevosesi jaloille tai juuri sinun hevosesi sairastuu tarttuvan tautiin, mutta tuo toinen ei - silloin varmasti jokainen pohtii edellä mainittua kysymystä. Kun hevonen liukastuu tarhassa oravan paskaan ja hajottaa jänteensä, mistä hevosihminen saa voiman sen yhden "Kyllä tämä tästä, tehdään vähän lisää töitä niin ehkä sitten"- lauseen toteamiseen. Mikä on tuo taika olla lannistumatta? Mikä on se voima joka antaa sen käsittämättömän sitkeyden ja sisun?

En minä tiedä siihen vastausta. Ehkä lukiessasi odotit, että annan vastauksen tähän yhteen maailman suurimmista mysteereistä. Hevosihmisen sairaus, loputon voima, sitkeys, tahto ja rakkaus eläimeen on taikavoimia suurempaa. Hevonen itse on se taika. Kun asiat tuntuu menevän pieleen ja kotiudut ravien jälkeen myöhään kotitallille, avaat trailerin luukun ja vastassa on ilahtunut hörinä, ei siihen  muuta tarvita. Tai kun vammautunut jalka lähteekin kuntoutumaan, muuttuu arki tavoitteelliseksi, pienten onnistumisen hetkien poluksi kohti tervettä ja hyvinvoivaa hevosta. 

Ehkä hevosihmisen salaisuus onkin se, että hän ei jää tuleen makaamaan. Epäonnistunut bisnes saattaa vetää ihmisen maihin, tietokone paiskataan seinään ja ei jakseta enää yrittää. Jos hevosella on huono startti, tai oravanpaskahypoteesi käykin toteen, ei hevosihmisellä ole aikaa pohtia ja surkutella asiaa. Eläin seisoo siinä, pistää sinut tekemään töitä, koska se ei itse voi itseään auttaa. Sinä nouset paskasta, sinä olet se joka tarttuu kylmäpussiin, sinä olet se, jonka on se työ tehtävä ja autettava. Sinulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta jäädä märehtimään, vaan menet eteenpäin.


Kuule, sinä sitkeä hevosihminen. Olet sitten urasi alkutaipaleella tai missä tahansa vaiheessa, sinä olet sitkeä ja sisukas. Minä tiedän sen. Jos ja kun tulet kokemaan epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, sinä selviät niistä, etkä kaadu. Jos kaadut, sekin on ihan okei. Mutta tiedän, että sinä nouset jaloillesi, pyyhit pölyt housuistasi, teet uuden suunnitelman ja lähdet sitä kohti. Minun silmissäni sinä ansaitset kunniamerkin suomalaisesta sisusta ja diplomin vilpittömästä rakkaudesta eläintä kohtaan. Katso itseäsi peilistä ja ole ylpeä. Kun tunnet hevosen - olet vahvempi kuin uskotkaan.

Kuvat: Anzeelika Aasmäe

Camilla Vihanto: Meillä oli Juiserin kanssa ihan erityinen side, jota ei koskaan tule olemaan minkään muun hevosen kanssa.

Kuva: Krista Toivanen

Camilla Vihanto (26) tuli hevoskansan tietoisuuteen sensaatiomaisen suomenhevosruuna Juiserin valmentajana. Satumainen tarina päättyi traagisesti syksyllä 2019, kun elämän hevonen menehtyi suolikiertymään juuri kun oli toipumassa jännevammastaan. Vihanto ja Juiseri olivat tunnettuja menestyksen lisäksi myös heidän välisestä ystävyydestään. Heidän tarinansa liikutti ravikansaa ja sai ihmisiä herkistymään voittajaesittelyssä. Mitä kuuluu Camillalle tänä päivänä?

Vihanto päätyi hevosten pariin sukulaistyttönsä kautta. Tällä hetkellä hän työskentelee HK:n tehtaalla kaksivuorotyössä ja treenailee harrastajavalmentajana omaa hevosta.

”Sukulaistyttö innostui hevosista ja hänen kautta hurahdin itsekin hevosiin. Ratsastusharrastuksen aloitin muistaakseni kahdeksanvuotiaana. Kävin säännöllisesti kerran viikossa ratsastamassa ja joskus 11-12 vuotiaana löysin kodin läheltä tallin jossa majaili suomenhevostamma Tytön Tähti. Lopetin tunneilla käymisen ja siirryin harrastamaan Tytön Tähden kanssa.” Vihanto taustoittaa.

Teininä Vihanto piti muutaman vuoden tauon hevosista. Mutta kun yhteishaun aika koitti, hän päätti hakea opiskelemaan Harjun oppimiskeskukseen. Koulusta valmistuttuaan, Vihanto työskenteli Pekka Korven ja Seppo Suurosen talleissa.

”Samoihin aikoihin palasin hoitamaan Tytön Tähteä ja tuo tamma opetti minulle mitä hankaliin ja itsepäisiin hevosiin tulee. Tamman omistaja Päivi antoi minun astuttaa Tytön Tähden ja vuonna 2011 syntyi Juiseri. ” Camilla kertoo.

Kuva: Riikka Pukki

Pitkät juuret

Juiserin ja Camillan tarinalla on pitkät juuret. Tytön Tähteä astuttaessa ori valinta oli selkeä.

”Halusin jotain ihan päinvastaista mitä tamma oli. Tamma oli todella raskas rakenteinen. Halusin kevyen orin, jotta varsasta ei tulisi hirveää työjuhtaa. Joihuri oli silmiä hivelevän kaunis ja periytti Juiserille kauneuttaan. Kovapäisyys tuli varmasti emältä.” Vihanto naurahtaa.

Hevosena Juiseri oli oman arvonsa tunteva ja rehellinen työmies. Camillan ja hevosen side oli erityinen. Jo nuorena hevosena Camilla huomasi, että kyseessä ei ole mikä tahansa hevonen.

”Mä vitsailin varsasta asti, että Juiserista tulee ravikuningas. No ei tullut ravikuningasta, kun menin ruunaamaan sen. Olimme harjoitusraveissa joskus Juiserin ollessa neljävuotias. Silloin Kortekallion Juha sanoi minulle, että ”tajuatko sinä tyttö miten hyvä hevonen sinulla on”. Enkä mä tajua sitä vieläkään. ” Vihanto kertoo.

Kun hevonen näytti ravikansalle kultaisen juoksupäänsä, ei se ollut Camillalle helpointa aikaa. Paineet ja odotukset kasvoivat aina vain korkeammalle ja hevoselta odotettiin jatkuvasti huippusuoritusta.

”Meidän arki oli loppujen lopuksi aika stressaavaa. Suuret paineet niskassa, niin omissa tavoitteissa kuin ulkopuolinenkin painostus. Mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Elämäni rankinta, mutta silti parasta aikaa. Hoidin Juiserin valmentamisen työni ohella.” Camilla kertoo.

Kuva: Krista Toivanen

Hevosen suurin vastus oli hevonen itse.

Kohokohtia yhteisellä taipaleella oli monia. 21 voittoa juossut hevonen tarjosi omistajalleen uskomattomia elämyksiä. Silti suurimpia elämyksiä hevonen tarjosi raviratojen ulkopuolella.

”Hienoimpia hetkiä oli ehdottomasti Juiserin syntymä ja ne arjen perushetket. Se luottamus mikä meillä oli toisiamme kohtaan. Se tuli aina höristen tarhassa vastaan ja oli aina valmis tekemään töitä. Kilpa-uralta hienoja hetkiä on paljon, 21 voittoa. Kyllä on onnesta itketty monta kertaa, mutta tottakai se Maratonin voitto oli jotain uskomatonta. Ei jokaisen tytön hevonen ole Köppistä pessyt sen ihannematkalla.” Camilla kertoo.

Varsasta saakka Juiseri oli todella helppo hevonen. Ajolle opettaessa se ohjas-ajettiin vain kolme kertaa kaverin kanssa. Sitten se sai kärryt peräänsä. Ravaaminen ei silti ollut sille itsestäänselvyys ja hevosen askeleiden osuminen kohdalleen oli valtavan työn takana. Hevosen suurin vastus oli hevonen itse.

”Sillä oli sellainen oikeanlainen pilke silmäkulmassa. Vähän piti pelätä varjoja, kiviä ja ojia. Sellainen jekuttelija. Sellainen sen kuuluikin olla. Ravipaikalla sen kanssa pärjäsin aina yksin. Ravi taas oli aina hieman vaikeaa. Se tarvitsi voimaa kuin höyryjuna ja sitä sillä kyllä olikin, mutta ei koskaan niin paljon kuin kropan kantaminen olisi vaatinut. Laukat olivat herkässä ja epäonnistumisia tuli runsaasti menestyksen ohella. Se löi kainaloihinsa aika rajusti joten hokkikelillä kilpaileminen olikin haastavaa. Parhaimmillaan se oli napakalla kesäradalla ilman etukenkiä ja nastalliset kultakengät takana.” Camilla muistelee.

Kuva: Krista Toivanen

Meillä oli ihan erityinen side, jota ei koskaan tule
olemaan minkään muun hevosen kanssa

Viimeinen kausi jäi rikkonaiseksi jänteeseen tulleen kolhun takia. Hevonen oli kuntoutuksessa ja tarkoituksena oli mennä tarkistamaan, onko jänne jo tervehtynyt. Sitten tapahtui jotain, mikä järkytti Vihannon lisäksi koko ravikansaa.

”Olimme juuri menossa seuraavalla viikolla tarkistamaan, oliko jänne tervehtynyt, kun suolikiertymä iski. En siis koskaan saanut tietää, oliko kolhun aiheuttama pieni vaurio jänteessä hävinnyt vai ei. Jalka kuitenkin näytti hyvälle ja olimme päässeet ajamaan muutamat hyvät juoksulenkit ja hevonen oli täynnä elämän iloa. Meillä oli ihan erityinen side, jota ei koskaan tule olemaan minkään muun hevosen kanssa. Juiseri oli elämäni hevonen.” Camilla kertoo surullisena.

Camillan arki kuluu päivä kerrallaan työskennellessä ja oman hevosen parissa. Kotona kasvaa Siporilainen ori-varsa Sipsie, jonka emän emä on Juiserin takaa löytyvä Tytön Tähti.

”Perusarkea ja varsa kasvaa. Sipsie kääntyy nyt kaksivuotiaaksi ja ollaan perus ajo-opetukset suoritettu. Nyt on saanut lomailla ja kasvaa. Ennen laidunta ajellaan vielä muutamat muistuttelu lenkit. Sitten saakin olla kesän laitumessa ja minä ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ilman hevosta. Mun motivaatio hevosiin on tällä hetkellä täysi nolla. Onneksi varsa on nuori, eikä haittaa, vaikka se saa syödä ja olla tällä hetkellä.” Vihanto kertoo.

Kun Suomen raviurheilu pysähtyi

Nyt se sitten on tapahtunut. Suomen raviurheilu pysähtyi kokonaan. Korona-virus jyllää ja lamaannuttaa koko yhteiskuntaa. Se vahingoittaa ihmisten terveyttä, se horjuttaa taloutta, se kaataa yrityksiä. Se tuntuu katsovan vastustajastaan maailmasta sen heikoimman kohdan iskemällä juuri siihen. Monien suunnitelmat kaatuivat arjen elämässä  ja monen suunnitelmat murskaantuivat raviurheilussa. Mutta onko niin, että raviurheilun parissa työskentelevät ihmiset ovat tottuneet siihen, että asiat ei mene aina suunnitelmien mukaan?

Rakas lukija, eletään mielenkiintoisia, vaikeita aikoja. Olet ehkä suunnitellut hevosesi kilpailukalenterin päivän tarkasti ja suunnitelmat musertuivat. Ehkä tähtäimessä oli suurkilpailu ja valmistelevat startit ainakin jäävät ajamatta, ehkä jopa koko kilpailu. Ehkä hevosesta koituvat kustannukset tuntuvat kuukauden ajalta todella suurilta, kun suunnitelmat kariutuivat. Ehkä hevosesi kilpailee viimeistä kauttaan ja korona-virus vie sinulta yli kuukauden mahdollisuudet onnistua. Ehkä ratsastuskoulusi tuntien henkilömäärän pienentäminen horjuttaa talouttasi ja tallin kulut eivät pienene vaikka lasket kulut ja kustannukset läpi viiteen kertaan?

Nyt on syytä muistaa se, että se naapuri on ihan samassa tilanteessa

Nyt meidät on pysäytetty pakollisen tilanteen edessä. Joku kokee hallituksen toimet kohtuuttomiksi. Joku kokee, että elämää rajoitetaan syyttä suotta. Mutta vaikka oma tilanteesi olisi hallinnassa, on syytä katsoa hieman oman kroppansa ulkopuolelle. Miksi emme suojelisi terveyttämme ja pyrkisi ehkäisemään sitä tilannetta, jonka voimme nähdä esimerkiksi Italiassa vallitsevan. Minkä takia me olisimme nyt se, joka ei ymmärrä tarttua tilanteen hallintaan, ennen kuin se menee niin vakavaksi, että emme enää kykene kuin jäämään toistaiseksi neljän seinän sisään? Se vasta raviurheilun taukoa pidentäisi.

Me olemme samassa veneessä. Vasta reilu pari vuotta eteläpohjalaasena likkana olen kyllä jo huomannut naapurikateuden. Aina pitää olla parempi kuin naapurilla. Nyt on syytä muistaa se, että se naapuri on ihan samassa tilanteessa. Korona-viruksen aiheuttamat toimet eivät kohdistu vain sinuun. Koko Suomen raviurheilu on pysähtynyt. Olemme kaikki siinä tilanteessa, että suunnitelmat ovat kariutuneet. Miksi emme yhdessä miettisi, miten tästä selvitään?

Raviurheilun kokonaisuutta ajatellen, itse näen tämän tilanteen eräänlaisena mahdollisuutena. Tavallisenakin päivänä raviratojen katsomot ammottavat tyhjyyttään.Kotona ollaan neljän seinän sisässä ihan ilman sitä karanteeniakin. Hevosia soitellaan raveihin, koska muuten ei tule lähdöt kasaan. Arvostellaan ne läpikotaisin, jotka edes vähän pärjäävät ja tungetaan nettien keskustelupalstat täyteen paskanjauhantaa hevosesta valmentajan kautta rehumerkkiin, sillä keskustelupalsta on enää ainut paikka, missä ihmiset kokoontuvat raviurheilun pariin. Se on raviurheilun tämän hetkinen todellisuus. Ja jokainen alan parissa työskentelevä sen tietää. Miten saada uudet ihmiset osallistumaan, jos edes se niin sanottu oma väki ei pärjää?

Nyt kärsitään tämä aika. Kun raviurheilu viimein saa jatkua, on muutoksen aika. Raviurheilun uusi mahdollisuus. Enää ei jäädä sinne neljän seinän sisälle ravipäivänä, vaan napataan perhe tai lauma ystäviä mukaan ja kohdataan ne ihmisinä todellisessa maailmassa. Tuetaan niitä yrittäjiä ja niitä henkilöitä, joista jokainen on omalla panoksellaan raviurheilulle tärkeä. Nautitaan urheilun huumasta, ostetaan se makkara kojusta ja mennään ihan oikealle peliluukulle paikan päällä. Saamme nauttia hyvin valmennettujen hevosten huikeista suorituksista tauolta paluun jälkeen ja nauttia siitä työstä, jonka mahdollisesti sinä, rakas lukija, olet tämän tauon aikana hevosesi eteen tehnyt.

Ei jäädä tuleen makaamaan. Nyt jos koskaan meillä on aika mennä sinne tallille ja tehdä se duuni niiden huippu-urheilijoiden eteen. Ja kun raviratojen portit aukeaa, sinä saat nauttia työsi hedelmistä, iloita onnistumisista.

Ja se tuntuu silloin paremmalta, kuin ikinä ennen. 





Mitä ajatuksia heräsi?

Varikkoportilla: Vincennesin valloittajan hoitaja Tiina Turunen: "Se hetki ei unohdu koskaan"

"Varikkoportilla" on uusi juttusarja, jossa pääsemme tutustumaan hevosten parissa työskentelevien ihmisten tarinoihin. Juttusarja on Suomen rajat ylittävä ja haastatteluissa pääsemme vierailemaan Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Ranskaan, Italiaan ja Amerikkaan. Tänään haastattelussa on Ossi Nurmosen valmennustallissa työskentelevä Tiina Turunen.

Muutama viikko takaperin Suomen raviurheilu pääsi maailman kartalle, kun Ossi Nurmosen valmentama H.V. Tuuri tykitti ylivoimaisesti voittoon molemmissa Pariisin kylmäverilähdöissä. Tie huipulle ei ole yksinkertainen ja se vaatii kovaa työtä ja toimivaa tiimiä. Tässä Varikkoportilla-sarjassa pääsemmekin kurkistamaan H.V. Tuurin elämän kulisseihin ja sen hoitajaan Tiina Turuseen.

Pohjois-Savosta Lapinlahdelta ponnistava Tiina Turunen (21) opiskelee sairaanhoitajaksi Kuopion ammattikorkeakoulussa monimuotokoulutuksessa ja työskentelee Ossi Nurmosen ravitallilla. Turunen asuu tällä hetkellä Kuopiossa ja monimuotokoulutus mahdollistaa myös työssäkäymisen. Hevoset ovat olleet osa Turusen arkea jo pienestä pitäen. Jos työn kautta hevosia ei olisi, hänellä olisi varmasti oma hevonen tai ainakin hevonen, jonka kanssa voisi yhdessä touhata.

"Hevoset ovat töiden puolesta mukana arjessani melkein päivittäin. Jos en olisi töissä tekemisissä hevosten kanssa, minulla olisi varmaankin oma hevonen tai joku heppakaveri jonka kanssa touhuta. Hevoset ovat minulle tärkeitä ja ilman en osaisi olla." Turunen kertoo.
Turusen tie hevosten pariin alkoi kahdeksan vuotiaana ratsastuskoulussa, jossa vierähtikin monta vuotta. Suurin käänne Turusen hevosharrastuksessa tapahtui peruskoulun jälkeen lukion alkaessa vuonna 2014. "Päädyin ratsastamaan tutun ravihevosella pienelle 10 hevosen ravitallille. Pian ratsastelin muillakin tallin hevosilla. Aloin käymään siellä enemmän ja enemmän, auttamassa hevosten ajamisessa ja tallihommissa. Aloin ottaa enemmän vastuuta hevosista tallin omistajan ollessa viikot muualla töissä. Lukion ajan ja vielä lukion jälkeenkin 1,5v olin siellä töissä. " Turunen kertoo. Sen jälkeen syksyllä 2015 Turunen ajoi c-ajoluvan Kuopiossa, jonka jälkeen hän alkoi valmentamaan muutamia hevosia. Hän myös ajoi kilpaa muutaman vuoden. Nurmosella hän aloitti työt syyskuussa 2018. "Ajoin myös kilpaa muutaman vuoden, mutta myöhemmin se jäi vähän vähemmälle, enkä ole nyt muutamaan vuoteen ajanut kilpaa. Kävin silloin myös kengityskurssin ja sen jälkeen olenkin kengitellyt hevosia töissä ihan säännöllisesti. " Turunen selventää.

"Ihan täydellinen reissu - uskomaton hevonen" H.V. Tuuri on 10-vuotias ori, joka tietää oman arvonsa ja muistaa pitää siitä meteliä. Huikeat suoritukset Ranskan kylmäverilähdöissä tehnyt ori pääsi näyttämään sen myös kansainvälisesti. Kotona hevonen on puhelias, seurallinen ja hauska tyyppi. "Hevosista minulla on kaksi ihan ehdotonta lempparia, Stallone ja H.V. Tuuri. Stallone on 5-vuotias ruuna, joka sulatti mun sydämen jo heti silloin, kun aloitin työt Nurmosella. Se on varmaan kiltein hevonen, mitä olen ikinä tavannut. Luonne on ihan täysi kymppi, niin kotona kuin raveissakin. Stallone on sellainen hevonen, jonka kanssa tulee aina hyvälle tuulelle. H.V. Tuuri on 10-vuotias ori. Se pitää välillä melkoista meteliä olemassaolostaan. Tuuri on tosi hauska tyyppi, seurallinen ja puhelias." Turunen kertoo suojateistaan.
Yhteiskuljetus Ranskaan lähti 10.2. Lahdesta ja ensimmäisen yön Suomen osallistujat viettivät laivassa. Matka jatkui seuraavana päivänä Ruotsin puolella ja hevoset yöpyivät Malmössä hevoshotellissa. Keskiviikon aamuna ryhmä matkusti Tanskan läpi ja sen jälkeen lyhyt laivamatka Saksan puolelle ja sieltä Hollantiin hevoshotelliin. Torstaina aamupäivällä he viimein saapuivat Ranskaan, Grosboisin valmennuskeskukseen.

"Hevoset majoittuivat Grosboisin valmennuskeskuksessa. Meillä hoitajilla oli hotelli muutaman kilometrin päässä ja auto käytettävissä. Grosbois on kyllä uskomattoman hieno paikka, ja iso. Se on pinta-alaltaan yli 400 hehtaaria ja siellä on n. 1500 hevosta. Tuuri on hyvä matkustaja, se syö ja juo hyvin, eikä stressaa ollenkaan." Turunen kertoo.

Se hetki ei unohdu koskaan Sunnuntain lähtö sai koko Suomen ravikansan hurraamaan, sillä H.V. Tuuri voitti lähtönsä ylivoimaisesti. Pitkä matka ei oria eikä hänen hoitajaansa Tiinaa painanut.
"Sunnuntaina oli ensimmäinen startti. Se jännitti tosi paljon, tietysti sitä oli miettinyt etukäteen, että miten hienoa olisi voittaa. Mutta en olisi kyllä uskonut, että Tuuri on niin ylivoimainen. Olen katsonut lähdön jälkikäteen monta kertaa uudestaan, joka kerta tulee kylmät väreet ja se hetki mieleen, kun seisoi siellä katsomossa jännittämässä starttia omistajien ja valmentajan kanssa. Se hetki ei kyllä unohdu koskaan, kun suomalaiset riemuitsivat maalisuoralla ja lähdön jälkeen Vincennesissä soi Maamme-laulu. " Turunen riemuitsee. Mutta Pariisissa tapahtui se, mistä suurin osa hevosihmisistä vain haaveilee. H.V. Tuuri jatkoi voittojen tiellä myös seuraavassa startissaan. Se oli ylivoimainen molemmissa kylmäverilähdöissä. "Seuraava startti jännitti vielä enemmän, uuden kuskin takia, mutta Raffin oli kiinnittänyt jo ensimmäisessä startissa huomiota Tuurin juoksuun, ja tiesi hevosen kyvyt. Ensimmäinen voitto teki jo reissusta todella hienon, ja toinen täydellisen. Tuuri teki pitkän ja raskaan matkan jälkeen kaksi ihan uskomatonta juoksua, tuntuu niin mahtavalta, ettei sanat riitä. Sunnuntaina saavuttiin takaisin Maaningalle, eikä kyllä hevosesta huomaa, että on raskas reissu takana. Tällaisesta reissusta osasi vain haaveilla, mutta niin vain unelmat kävivät toteen. Ihan täydellinen reissu. Ja uskomaton hevonen!" Turunen iloitsee.

Tulevaisuuden suunnitelmia kysyessä Tiina Turunen tietää, että hevosista hän ei tule luopumaan. Haaveena on tulevaisuudessa hankkia oma hevonen.

"En ole ihan hirveästi suunnitellut, mutta kun valmistun koulusta, niin hankin varmaan oman hevosen. Tällä hetkellä kun on koulu ja työ, niin ei ole aikaa omalle. Haaveissa olisi joskus hankkia muutama hevonen ja ehkä johonkin omaan pieneen talliin, mutta saa nähdä. Tällä hetkellä ainakin uskon että joskus haluan pitää hevoset harrastuksena ja tehdä muita töitä, mutta siitä en vielä tiedä maltanko parin vuoden päästä sairaanhoitajaksi valmistuttua vielä luopua hevostöistä." Turunen avaa suunnitelmiaan.

Kuvat ylhäältä alas: - Juho Hämäläinen (voittajakuva, Vincennes) - Tiina Turunen - Sara Pulkkinen - Heli Taipale

Juoniorikypärät 2020: Siiri Mäkisen sielu lepää hevosten seurassa

Siiri Mäkinen on 17-vuotias nuori Juupajoelta. Turvallisuus-alaa Tampereella opiskelevan Mäkisen arkiaamut käynnistyvät aamutallilla ja päättyvät iltatalliin. Tekemisen puutetta ei pääse syntymään ja siitä pitävät huolen omat kasvatit Werner Ors ja Wera Winner sekä tuore tieto mukaanpääsemisestä uuteen Juniorikypärät-ohjastajakilpailuun. Juniorikypärät-kilpailusarja alkaa 15.6 Turussa ja päättyy 7.11 Lahdessa. Osalähtöjä ajetaan kauden aikana kuusi ja sarja on tarkoitettu 18-25-vuotiaille juniorilisenssin haltijoille. Mutta kuinka Siiri yhdistää kaiken tämän?

”Vapaita aamuja ja iltoja on harvassa. Nuorena se on ihan asennekysymys, jaksaako herätä jokaisena aamuna viimeistään seitsemältä hoitamaan hevoset, nehän rajoittavat aika paljon elämää. Päiväni alkavat aamutallilla ja päättyy iltatalliin, siinä välissä koulu ja hevosten ajamiset. Kesällä tietenkin paljon raveja ja talvella treenataan.” Mäkinen kertoo arjestaan.

Esikoulu-iässä ratsastuksen aloittanut Mäkinen on ollut pienestä asti kiinnostunut hevosista. Raviurheilun pariin nuori nainen päätyi 11-vuotiaana ajettuaan hevosta ensimmäisen kerran. Silloin hän sai yhdessä siskonsa kanssa myös ensimmäisen hevosensa Show No Mercy.

”11-vuotiaana pääsin ensimmäisen kerran ajamaan hevosta ja silloin minut opetettiin valjastamaan. Ponit eivät ole koskaan oikein kiinnostaneet niin hyppäsin suoraan hevosen kärryille. Ehkä tähän ravipuoleen johti se, että kummitädillä ja -sedällä on ollut aina ravihevosia ja niiden kautta olen päässyt tutustumaan lajiin. Silloin sain myös siskoni kanssa ensimmäisen hevoseni. Silloin toteutui pienen tytön haave omasta hevosesta. Viime syksynä tehtiin vaikea päätös ja jouduttiin siitä luopumaan. Se jätti meille kolme varsaa.” Mäkinen kertoo taustastaan.

Esikuvana isä Timo Mäkinen, kummit Tiina ja Mika Kallio sekä monteratsastaja Eveliina Sarismala

Kun Siiri kiinnostui raviurheilusta, hänen isänsä Timo Mäkinen on ollut merkittävässä roolissa tukemassa nuorta harrastuksessaan olemalla siinä mukana. Nyt isä ja tytär ajavatkin jo hevosia yhdessä.

”Esikuvana mulla on mun oma isä. Ennen mun kiinnostuksen alkua se ei ole ollut niinkään mukana hevoshommissa. Mutta kun laji tuli osaksi elämään, isä oli heti mukana. Isä on mahdollistanut kulkemisen raveihin ja joka paikkaan hevosten kanssa. Se myös on iso osa tätä rahallista puolta. En voi kylliksi kiittää omaa isääni kaikesta siitä, että se kannustaa minua jatkamaan tätä lajia ja mahdollistaa tämän kaiken.” Tytär kiittää.

Esikuvia isän lisäksi Siiri on saanut myös kummeistaan Tiina ja Mika Kalliosta sekä huikeassa nousukiidossa olevasta monteratsastaja Eveliina Sarismalasta.
”Kummien kautta pääsin jo ihan pienenä katsomaan tätä lajia. Myös niiden mielenkiinto mun tekemisiä kohtaan on tosi kannustavaa. Esikuvani on myös Eveliina Sarismala. Ollaan tunnettu tosi vähän aikaa, mutta se on tuonut tosi paljon tukea tähän lajiin. On hienoa kun on joku nuorempi tämän lajin parista, jolla on melkein samat tavoitteet kuin minulla. Even kautta olen saanut paljon hyviä neuvoja ja se on auttanut asiassa kuin asiassa. ” Mäkinen kiittää.

Tavoitteet korkealla valmentajana sekä ohjastajana

Mäkisen tavoitteet raviurheilussa ovat korkealla niin ohjastajana kuin valmentajanakin. Tavoitteena on saada paljon kokemusta, tietoa ja taitoa.

”Minulla on tähtäin tosi korkealla. Valmentaminen ja kilvanajo on sitä mitä haluan tehdä ehkä tulevaisuudessa ihan työkseni. Alku tässä kilvanajossa on vaikeaa, koska iän ja kokemuksen perusteella on vaikea saada lähtöjä alle, varsinkin kun on tällainen nuori jota ei tunneta kenenkään muun kautta.” Mäkinen kertoo.

Raviurheilu kaikessa vaativuudessaan on vienyt Mäkisen mennessään. Kaiken yhdistäminen ja vuorokausien tuntien jakaminen on haasteellista, mutta sen arvoista. Hän on ylpeä siitä, että on jaksanut kantaa vastuun näin kauan aivan nuoresta saakka.

”Parasta tässä lajissa on, kun sun tekemän työn takia hevonen onnistuu. Sitä tunnetta ei voita mikään ja se auttaa jaksamaan huonojenkin hetkien yli. Kyllä mä sanon, ettei tätä tee kuin vaan ne jotka todella rakastaa tätä. Onhan tämä yksi raskaimmista lajeista. Usein minulta kysytään, että kuinka jaksan tehdä tätä ja mitä tässä hommassa näen. Kyllä mä olen ylpeä siitä että olen jaksanut näin nuorena kantaa vastuun. Mun sielu lepää hevosten seurassa.”

Tieto pääsemisestä Juniorikypärät-kilpailuun oli Siiri Mäkiselle yllätys. Tulevana kesänä hänet nähdään raviradoilla ympäri Suomen.

”En ajatellut pääseväni sinne, kun en ole mikään tunnettu nimi. Mutta kun tieto tuli, olin hetken aikaa pää pilvissä, tämähän on mahtava tilaisuus. Innoissani olen koko jutusta, etenkin tulevasta opintoreissusta Ruotsiin.” Mäkinen kertoo innostuneena.

Siiri Mäkinen (kärryillä) ja Eveliina Sarismala (ratsain.)

Kuvat: Aura Muurimäki

Varikkoportilla Veikko Haapakangas: "Tällä alalla ei kestä olla viittä vuotta myöhässä, vaan pitää olla vuosi edellä"

"Varikkoportilla" on uusi juttusarja, jossa pääsemme tutustumaan hevosten parissa työskentelevien ihmisten tarinoihin. Juttusarja on Suomen rajat ylittävä ja haastatteluissa pääsemme vierailemaan Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Ranskaan, Italiaan ja Amerikkaan. Tänään haastattelussa on Veikko Haapakangas.

Veikko Haapakankaan veri on vetänyt miestä raviurheilun pariin. Nuori 19-vuotias Haapakangas opiskelee kaksoistutkinnossa viimeistä vuotta Wångenin ravikoulussa Östersundissa. Vapaa-ajan viettoa ei miehen tarvitse miettiä, sillä opiskelujen ohella aika kuluu kilvanajossa, ravireissuilla ja isä Mika Haapakankaan ravitallilla Uumajassa. Opiskelujensa aikana Haapakangas on hakenut harjoittelujaksoilla oppia mm. Robert Berghin, Veijo Heiskasen, Claes Sjöströmin ja Alessandro Gocciadoron tallista. Seuraavan harjoittelun hän tekee Pariisissa Jean-Michel Baziren tallilla.

”Muutin Kalajoelta yhdeksännen luokan jälkeen Uumajaan. Opiskelin yhden vuoden Uumajassa maahanmuuttaja-koulussa ruotsia. Vuoden jälkeen aloitin opiskelun Wångenissa Östersundissa. Sieltä kotiin ajaa noin 4h 15min. Joka viikonloppuna olen tullut kotiin. Tämän 2.5 vuotta olen nyt täällä ollut ja saanut älyttömän hyvä kavereita, kontakteja sekä oonhan mie kai jotakin vähän oppinutkin. Tämä on pohjoismaiden paras ravikoulu ja harjoitteluja on 2-4 viikon pätkissä kaksi kertaa vuodessa. Täällä on noin sata oppilasta ja yli sata hevosta. Ajohommien takia joudun välillä ottamaan vapaata, mutta siihen koulu on onneksi joustava.” Haapakangas kertoo.

Special FireBird, Kuva: Melinda Renmann

Veri vetää hevosten pariin
Hevostalliin Haapakankaan tie vei ensimmäistä kertaa jo muutaman päivän ikäisenä. Hänen isällään Mika Haapakankaalla on ollut aina hevosia. Ajoluvan nuorukainen ajoi viidentoista vuoden ikäisenä. Viimeisen kolmen vuoden aikana Haapakangas on ajanut kilpaa vuosittain noin sadan lähdön verran. Ensimmäinen miljoona sisäänajettua palkintorahaa täyttyi viime joulukuussa.

”Isällä on ollut aina hevosia ja äidin puolelta myös puskee hevosmiesverta kovalla paineella. Hevosten kanssa olen vuoden jokaisena päivänä, oli kyse sitten koulusta, raveista tai muuten töiden puolesta. Isällä on hevosia nyt noin 30-35 ja olen siellä niin sanottuna ykkösmiehenä. Käyn raveissa itsekseni tai hoitajan kanssa. Tallilla olen aina kun pystyn ja autan niin paljon kuin tämmöisestä laiskasta vötkylästä saa irti.” Haapakangas kertoo.

Mr Golden Quick Gävlessä.

Isä esikuvana

Oppia ja esikuvaa ei ole tarvinut kaukaa hakea. Veikon isä Mika Haapakangas on menestynyt Ruotsissa loistavasti raviurheilun saralla. Hän on muun muassa voittanut neljä kertaa peräkkäin Uumajan valmentajaliigan.

”Esikuvia minulla on monta. Jorma Kontio on mies joka on saavuttanut ihan uskomattomat lukemat kovalla työllä. Jorma ei ole pelkästään maailman paras kuski, vaan se on myös esikuva meille kaikille miten pidetään jalat maassa vaikka on saavuttanut kaiken. Pekka Korpi on työihmisenä aivan uskomattoman kova ja on todellakin tehnyt saavutuksiensa eteen ison työn. Jos Verbeeck, raviratojen päällikkö. Jean-Michel Bazire dominoi omaa osa-aluettaan omalla tyylillään mutta leuhottamatta. Franck Nivard, yksi Ranskan kaikkien aikojen kovimmista kuskinimistä kautta aikojen, mutta myös monteratsastaja. Ja tietenkin iskä, joka on oikeasti se ykkönen mutta en vahingossakaan mene kehumaan liikaa.” Haapakangas naurahtaa.


Tavoitteiden asettaminen on yksi raviurheilussa menestymisen suurista salaisuuksista ja Haapakankaan tavoitteet ovat selkeät. Hän haluaa edetä kuskina Ruotsin kärkeen ja jonain päivänä olla Ruotsin vuoden valmentaja. Palo oman valmennustallin perustamiseen on kova.

”Mun suurin tavoite on olla Ruotsin vuoden valmentaja. Niin kauan tehdään töitä, että se päivä tulee. Ois hienoa myös että joku päivä dominoitaisiin mun hyvän kaverin Magnus Djusen kanssa v75 liigoja kuin nyt Nurmos ja Kontio. Haluaisin ajaa kilpaa myös ulkomailla. Toiveenani on, että jonain päivänä minulla olisi rauhallinen kotipaikka, jossa olisi noin 150-250 hevosta. Haluaisin että kaikki hevosenomistajat viihtyisi meidän tiimissä. Hevosenomistajien ja henkilökunnan viihtyvyyteen haluan satsata paljon.” Veikko kertoo tavoitteistaan.

Perhe on lähellä Haapakankaan sydäntä ja iso osa tavoitteista liittyy hänen läheisiinsä.

”Toivoisin että pärjäisin tässä hommassa sen verran, että pystyisin antaa homman eteenpäin omille lapsille kuitenkin sen verran nuorena, että voisin vanhempana vielä elää muutakin elämää matkustellessa ja sivusta seuraajana. Toivoisin, että itseä ja perhettä ei tarvisi vetää piippuun vaan, että yleis-eläminen pysyisi inhimillisenä. Tottakai töitä täytyy tehdä paljon ja mitään ei saa ilmaiseksi, mutta liian moni ravi-ihminen vetää itsensä piippuun. Monet valmentajat ja hoitajat ansaitsisivat paljon enemmän lajista mitä he nyt saavat. Hevosihmisten yleinen periaate kun on, että hevosille on aina varaa ostaa kallistakin tavaraa, mutta itseä pidetään liian tiukalla. ”


Vanhempiensa tukea nuori Haapakangas ei voi kylliksi kiittää. Myös raviurheilun sykähdyttävimmät hetket liittyy onnistumisiin perheen kanssa.

”Olisi hienoa pystyä antamaan vanhemmille edes vähän takaisin siitä miten paljon he ovat minuun satsanneet ja tehneet aina kaikkensa, että minulla olisi kaikki hyvin ja saan tehdä sitä mistä tykkään. Siitä isot kiitokset heille. Yksi sykähdyttävimmistä kokemuksistani on ensimmäinen voittoni 16-vuotiaana isäni Special Directorilla. Se tunne kun maalin jälkeen tajuaa, että nyt se tolppa paukahti, on aivan uskomaton. En muista mitään siltä väliltä kun tulin maaliin ja näin iskän tulevan voittajaesittelyyn. Kädet vatkasi eikä sanaa meinannut tulla suusta. Meijän iskä ei ole mikään tyhjästä kehuja, mutta silloin se tuli vässykkä melkeen kyynel silmässä onnittelemaan mua, joka kans vetisteli lasit huurussa.” Haapakangas muistelee.

"Hevosen matka pikkuvarsasta kilpahevoseksi on siis mulle se hienoin juttu"

Hevosen kehitys varsasta kilpahevoseksi on Haapakankaan mielestä hienointa raviurheilun maailmassa. Oma kasvatus kiinnostaa ja esimerkkinä kasvatuksesta hän käyttää perheen omakasvattia Special Promisea.

”Special Promise on hyvä esimerkki. Se on meidän oma kasvatti joka nousi huipulle ja sitä matkaa on saanut seurata ihan alusta asti. Hevosen matka pikkuvarsasta kilpahevoseksi on siis mulle se hienoin juttu ja kun ne pärjää, se tuntuu todella hyvältä. Myös hevosen rehellisyys on hieno asia.” Haapakangas kertoo.

"Tällä alalla ei kestä olla viittä vuotta myöhässä, vaan pitää olla vuosi edellä."

Hevosalalla aloitteleville ja alasta kiinnostuneille Haapakankaalla on selkeät ohjeet ja vinkit. Alalla menestyminen vaatii paljon töitä ja oman elämänsä likoon laittamista hevosten puolesta. Jatkuva itsensä kehittäminen ja sosiaalisuus ovat Haapakankaan mielestä alan valttikortit.

”Raviurheilussa suurin osa luulee tietävänsä miten hommat hoidetaan, mutta tosiasia on se, että pitää tohtia mennä suoraan niille, joilla on niitä tuloksia. Se on nykyaikaa. Raviurheilu ja hevoset kehittyvät hirveällä vauhdilla. Tällä alalla ei kestä olla viittä vuotta myöhässä, vaan pitää olla vuosi edellä. Myös sosiaalisuus kun on esillä ja hyvän kuvan jättäminen itsestä. Ystävällisyys ja pienet hyvät asiat muistetaan aina. ” Haapakangas kannustaa.

Kuva: Carinas Fotosida

Varikkoportilla: Iida Korhonen "Kun hevonen voi hyvin, minäkin voin hyvin"

"Varikkoportilla" on uusi juttusarja, jossa pääsemme tutustumaan hevosten parissa työskentelevien ihmisten tarinoihin. Juttusarja on Suomen rajat ylittävä ja haastatteluissa pääsemme vierailemaan Suomen lisäksi myös Ruotsiin, Ranskaan, Italiaan ja Amerikkaan. Tänään matkustamme Ruotsin Halmstadiin, Johan Untersteinerin tallissa työskentelevän Iida Korhosen elämään.

Iida Korhonen on Kuopiosta maailmalle ponnistanut nainen, jonka polku on vienyt monien mutkien kautta naapurimaahan Ruotsin Halmstadiin. Johan Untersteinerin tallissa työskentelevän Korhosen tavoitteena on, että jokainen hevonen jonka kanssa työskentelee, voisi muuttua paremmaksi ja paremmaksi. Arki kuluu kahdeksan oman passihevosen kanssa työskennellessä, joista suosikki on ehdottomasti 4-vuotias tamma Elle Titation (i.E L Titan).

”Huolehdin passihevosteni hyvinvoinnista päivittäin kotona sekä ravipaikoilla. Ajan suurimman osan treeniajoista. Hevostenhoitajan työtä olen tehnyt Untersteinerin tallissa vuoden 2018 lokakuusta asti ja tykkään työstäni”, Korhonen kertoo.

Ennen Ruotsiin muuttoaan Korhonen opiskeli peruskoulun jälkeen Kaustisen raviopistossa (nyk.Kpedu Kaustinen) hevostalouden perustutkintoa, josta valmistui ravihevosten hoitajaksi vuonna 2018.

”Päädyin ravihevosten pariin kavereiden kautta. He suosittelivat vuosia sitten katsomaan Kuopion raveja ja siellä innostus ravihevosiin kasvoi. 2014 syyskuussa ajoin poni-ajoluvan silloisella ponillani Zilvester v.Willem's Hof ja tykkäsin ajaa kilpaa. Tiedostin kuitenkin heti sen, että en voi ajaa poneilla pitkään. Ja koska ravit oli vieneet sydämeni, laitoin yhteishaussa ensimmäiseksi vaihtoehdoksi Kaustisen. Ennen koulua olin kesällä vielä kuukauden kesätöissä Hartikaisen Janin tallilla jossa sain paljon oppia ihan tavallisista perusasioista, kuten jalkojen hoidosta ja normaalista tallityöskentelystä” Iida muistelee.

Ajatus Ruotsiin lähtemisestä syntyi, kun koulu tarjosi mahdollisuutta harjoitteluun ulkomaille. Korhonen koki olevansa huono kielissä, jonka vuoksi ajatus Ruotsissa työskentelemisestä ei käynyt mielessä. Harjoittelu Johan Untersteinerin tallissa kuitenkin muutti Korhosen mielen.

”Ajatus Ruotsiin lähdöstä tuli, kun koulu tarjosi mahdollisuuden lähteä harjoitteluun ulkomaille. Olin kesällä 2017 6 viikkoa Petri Salmelalla ja keväällä 2018 Johan Untersteinerillä 7 viikkoa. Tykkäsin ruotsin systeemistä jo Salmela aikaan, täällä on moni asia paremmin kuin Suomessa, mutta en kuitenkaan ajatellut töihin tuloa juurikin kielen takia. Olen nimittäin surkea kielissä. Untersteiner-harjoittelun aikaan kuitenkin tuli ajatus, että mitä jos ja kun täältä tuli työtarjous niin vastasin kyllä.”

Elle Titation ©Jägersro travet

"Ja tavallaan se onnettomuus kovetti mua tietyllä tavalla, opetti siihen mitä hevosenhoitajan työssäkin tulee vastaan. "

Kotona Kuopiossa omia hevosia Korhosen perheellä on viisi. 7-vuotias ruuna Cankus Up And Go on kokonaan Iidan omistuksessa ja hän omistaa puolet shetlanninponista Strait's Poker. Tiivis yhteys koti-Kuopioon näkyy päivittäisenä yhteydenottona.

”Cankus Up And Go ostettiin kolme vuotta sitten Kaustiselta. Se on ollut pitkä projekti saada kuntoon, mutta on päässyt nyt tällä kaudella starttaamaan. Strait's Pokerin kanssa tavoitteena tällä kaudella on, että se pääsisi juoksemaan paljon suurkilpailuja pikkuveljeni Väinö-Kalle Korhosen kanssa. Elämäni pyörii siis hyvin paljon hevosten ympärillä ja illalla kyselen kotiväeltä omien hevosten kuulumisia ja koitan auttaa jos niiden kanssa on jotain ongelmaa.” Korhonen kertoo.

Heinäkuussa 2015 Korhosen elämässä tapahtui tragedia, joka laittoi nuoren tytön ajattelemaan elämää uudelleen. Perheen ensimmäinen hevonen, suomenhevostamma Vilttimiina sekä Iidan oma raviponi Zilverster v.Willem's Hof menehtyivät ukonilmassa salamaniskuun. Hurjassa nousukiidossa ollut Zilvester v.Willem's Hof oli ennen menehtymistään juossut viikon aikana kolme starttia ja niistä jokainen oli päättynyt voittoon. Suuret suunnitelmat kuitenkin saivat kamalan käänteen.

”Se onnettomuus tapahtui 19.7.2015. Oli ukkonen ja pallosalama oli iskenyt meidän taloon ja sen jälkeen hevosten pihattoon, josta oli kulkenut paimenpoikaa pitkin aidan sähkölankoihin ja lyönyt maahan. Kaksi kengässä olevaa hevosta kuoli. Suunnitelmissa oli tähdätä ponikuninkuusraveihin, mutta ne suunnitelmat murenivat sekunneissa. Onnettomuus teki minusta vähän sellaisen, etten uskaltanut haaveilla moneen vuoteen mistään, enkä oikein suunnitellut asioita etukäteen. Keskityin vain olemaan reipas. Ajattelin, että kyllä se kohta helpottaa. Mutta todellisuudessa, kun katson ponini ruusukkeita tänäkin päivänä ja levitän sen ensimmäisen voittoloimen sängyn päätyyn, tulee minulle aina kova ikävä.” Korhonen muistelee haikeana.

Tapahtuma jätti jälkensä, mutta Korhonen on päässyt suurimmasta surusta yli, ja oppinut ajattelemaan että vanhan loppu on uuden alku. Tapahtuma on vaikuttanut häneen myös hevosenhoitajana.

”Nykyään uskallan jo unelmoida ja asettaa hevosille tavoitteita. Hevostenhoitajana kaikki opit mitä sain näiltä hevosilta ovat tulleet vuosien mittaan mukaan. Mitä se on kun painitaan saman ongelman kanssa, miten asioita pitää lähteä purkamaan ja ratkaisemaan. Ja tavallaan se onnettomuus kovetti mua tietyllä tavalla, opetti siihen mitä hevosenhoitajan työssäkin tulee vastaan. Hevosten menetyksiä, joko ne lähtee treenistä tai kokonaan pois. Ja miten niistä tilanteista voi selvitä, vaikkei mikään passihevonen tule koskaan olemaan kuin nämä kaksi kultakimpaletta.” Korhonen toteaa.

”Hevosten parissa olemisessa parasta on yksinkertaisesti hevoset. Hevosista näkee työn jäljen, kun ne voivat hyvin, minäkin voin hyvin."

Tulevaisuuden suunnitelmissa Korhosella on elämässään voida hyvin, olla onnellinen ja opiskella lisää. Lisäksi pitkän tähtäimen haaveena on ravivalmentajan työ omassa tallissa.

”Haluaisin olla joskus ravivalmentaja jollain sopivalla hevosmäärällä. Joko niin että tekisin yksin tai sitten olisi mahdollisuus palkata hyvä työntekijä. Joskus olen pyöritellyt ajatuksia muistakin ammateista, mutta mikään ei ole kolahtanut samalla tavalla kuin nykyinen työ. Eli varmaaan tavoite on pysyä terveenä niin, että voi työskennellä hevosten kanssa mahdollisimman pitkään.” Korhonen selventää.

Työn motivaattoria ja syytä hevosalalla työskentelyyn ei tarvitse Korhoselta kauan metsästää.

”Hevosten parissa olemisessa parasta on yksinkertaisesti hevoset. Hevosista näkee työn jäljen, kun ne voivat hyvin, minäkin voin hyvin. Aamulla on parasta mennä talliin, kun omat silmäterät hörisevät ja vaativat ulospääsyä. Tässä lajissa saa tuntea koko tunneskaalan läpi vaikka kahdessa minuutissa. Sitä fiilistä kun kun sun hevonen voittaa tai on edes hyvä startissaan, ei voita mikään. Lajin kautta saa myös paljon ystäviä, oman perheen, joka vie mennessään. ”Korhonen kertoo.

Uudet kasvot ja henkilöt ovat tervetulleita raviurheilun pariin. Korhonen haluaakin kannustaa uusia ihmisiä tutustumaan lajiin.

”Kannattaa ehdottomasti koittaa raviurheilua, jos tykkää hevosista, vauhdista ja on valmis ottamaan haasteita ja voittamaan ne.” Korhonen kannustaa.

2020: Kun ollaan hevosen koulussa, olemme aina oppilaita

Uusi vuosikymmen lähti taas käyntiin. Pysähdyin katsomaan taakseni ja mietin mitä kaikkea on tapahtunut. Hevosrintamalla on ollut aivan uskomattomia kokemuksia. Satoja eri hevosia. Satoja eri hevostuttavuuksia. Tuhansia, tuhansia ihmisiä. Olen kokenut olevani todella kiitollinen ja onnekas, kun olen päässyt toteuttamaan itseäni ja kokeilemaan uusia asioita. Olen saanut oppia paljon. 

Hevosalalla ja hevosten parissa saan kuitenkin myös todeta sen, että tämä tie on yhtä oppimista. Se ei johdu vain edes siitä, että maailma kehittyy ja tekniikka mullistuu. Se johtuu siitä, että jokainen hevonen on yksilö. Olen aina sanonut, että en kestäisi työskennellä liukuhihna-tallilla. En pidä siitä ajatuksesta, että jokaisen hevosen pitäisi onnistua ja menestyä vain sillä yhdellä ainoalla tavalla. Jos joku väittää, että kaikille hevosille käyvät samat jutut, on kyse sitten raviurheilusta tai ratsastamisesta, uskallan väittää sen olevan väärässä. Miksei hevoset ole yksilöitä siinä missä ihmisetkin?

Kun ollaan hevosen koulussa, olemme aina oppilaita.

Pidän uusien asioiden opiskelemisesta, varsinkin kun oppimisen kohde on hevonen. Kun hevonen on sinun opettajasi, joudut kohtaamaan kaikki mahdolliset keinot ongelmien ratkaisemiseen. Pieneltä tuntuvat asiat täytyy liittää kokonaisuuteen. Ongelmaa täytyy lähestyä niin monesta eri suunnasta. Se mikä toimii yhdellä, ei toimikaan toisella. Se miten yhden vamma parani näillä keinoilla helposti, vaatiikin toisella paljon enemmän töitä. Kun ollaan hevosen koulussa, olemme aina oppilaita. Se koulu on koko elämänmittainen. Siitä ei valmistu koskaan. Se tekee siitä uskomattoman mielenkiintoisen.

Palaan uudestaan siihen josta lähdin liikkeelle. Tämä vuosikymmen on sisältänyt satoja eri hevosia ja tuhansia eri ihmisiä. Olen niistä kiitollinen, koska ne ovat olleet opettavia. On ollut niitä hevosia, kuten omat hevoseni sekä hoitohevoset, jotka ovat sytyttäneet kipinää ja auttaneet alkuun. Sitten on niitä hevosia, joiden kautta on saanut alkaa syventyä siihen miten asioita voi tehdä eri tavoin. Ja nyt ollaan siinä tilanteessa, että on hevosia, joiden kanssa pääsee menemään todella syvälle. Nyt ollaan siinä hetkessä, jossa katsotaan hevosta niin fyysisenä kuin henkisenä kokonaisuutena ja eri asioihin syventyen se kokonaisuus mielessä pitäen. Ollaan peruskysymysten äärellä, jonka voisi nimetä ihan tämän elämänkoulun nimeksi ja yhdeksi peruskysymykseksi.

Mikä on hevonen?
Mikä on kilpahevonen?

Kuvissa komeilevat mallit eräältä kuvauskeikalta kesältä. Kuvissa Jimmy Ray (ylhäällä) ja Plastic Bag.