sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Mistä kaikki alkoi 1: Oton tarina ”Niin kauan kun on turpa on toivoa”

Oma hevonen oli pienestä asti suurin haaveeni ja se toteutui 2008. Vaahtosammuttimen kokoisena sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminveriruuna Imp Braven. Oman hevosen saaminen ei ollut itsestäänselvää. Minun piti hoitohevosten kautta osoittaa että motivaatio riittää ja säästää rahaa hevoseen ja sen varusteisiin. Tein kotitöitä, täytin reipaslistaa, kastelin naapurin mummojen kukkia ja myin leluja kirpputorilla. 


Kun Otto tuli, ei sitä sitoutumista tarvinut enää osoittaa. Nyt pitikin osoittaa se, että tallilta osaa olla myös pois, eikä se vaikuta koulunkäyntiin. Olen ollut lapsesta asti hyvin vastuullinen ja ymmärsin kyllä että tietoa pitää olla, sitä pitää hankkia ja hevonen hoidetaan säällä kuin säällä. 


Otto ei alkuun ollut se paras ”aloita tällä hevosen omistaminen” - yksilö. Se oli vähän hermoheikko ja stressaantunut eikä se osannut mitään. Kävihän siinä välillä vahinkoakin - kaksi nuorta, minä ja hevonen. Opettelimme molemmat ja opetimme toisiamme. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat ei ollut ehkä ne parhaat, mutta minun ja unelmani hevosen tarinasta tuli totta. Tuon hevosen, ensimmäisen  oman hevosen eteen tein kaikkeni. Ja vanhemmilleni olen loputtoman kiitollinen siitä mahdollisuudesta tavoitella mutta myös toteuttaa unelma. 


Vuosien saatossa Otto kehittyi ratsuna: ei sen laukasta komeaa saanut täysin, mutta etenkin esteet oli tuon ruunan mielestä todella mukavaa touhua. Koska nuoret tytöt, minä ja ystäväni Jenni halusimme kokeilla kaikkea, sai Ottokin kokeilla kaikkea.  Ja tuo ihmeellinen ruuna antoi meidän tehdä ja touhaili täysillä mukana. Oli kyse sitten ilman varusteista laukkaamisesta pellolla, hiihtoesteratsastuskisoista tai ajamisen opettelusta - Otto teki sen, antoi aikaa. Tuo hevonen näki kaiken ja opetti kaiken. Näin jälkikäteen vähän hirvittääkin se, miten se saikin olla menossa mukana. Sen kärsivällisyys on kyllä ollut suurimpia asioita hevosten parissa, jota olen koskaan nähnyt.


Otto oli kasvattaja. Se asetti iloja ja rajoja. Se opetti vastuuta. Joskus sillä meni hermokin ja silloin kantapään kautta opeteltiin asioita. Nuoresta ex-ravurista oli tullut jotain ainutlaatuista.


Tuo ruuna eli minulla yli puolet elämästäni. Se näki kasvun pienestä lapsesta aikuiseksi. Se näki ja koki (luojan kiitos) kehityksen ja varmaan jossain kohtaa huokaisi helpotuksestakin. Se opetti kymmeniä ihmisiä etenkin lapsia hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Se veti ravien esittelyjä, polttareilla tandemkärryjä, toimi tukihevosena kiusatuille lapsille ja samalla tienasi viimeiset neljä vuotta itse omat kaurarahansa keikkahommissa kun muut hevoset ei sitä tehnyt. Se sai elää loppuun asti terveenä aktiivisen hevosen elämän.


Minulla on ikävä parasta ystävää. Tuo hevonen nosti ylös murrosiänkin myllerryksessä jolloin kaikki tuntui maailmanlopulta ja tämä puberteettihirmu taisteli oman itsensä löytämisen kanssa. Otto silti pysyi vahvana kuin muuri. 


Otto opetti niin paljon että sanat ei riitä. Se opetti käytännön tasolla käsittelemään hevosta. Näytti mitä hevosenomistaminen on ja mitä se vaatii sekä ennenkaikkea - mitä se antaa. Se opetti myös syvän suhteen luomisen eläimeen ja opetti ymmärtämään, että mitä vastaan tulee, eläin on siinä. 


Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus.”


Näin sairaalan vuoteella elämä myllättynä vällyihin, saa tämän tekstin kirjoittaminen kyyneleet silmiin. Tällä hetkellä kun tietoa tulevaisuudesta ei vielä ole ja vasen käsi sekä vasen jalka on lakannut toimimasta, elän täydessä epätietoisuudessa henkisen kriisin keskellä. Mutta koska kirjoitin tämän, sain ajatukseni auki. Jos jokaisella elämän vaikealla hetkellä hevonen on nostanut ylös, - miksi se ei nostaisi nytkin? Tiedän että se nostaa. Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus. Se on avain onnellisuuteen. Se on tärkein oppi, jonka elämäni ensimmäiseltä omalta hevoseltani sain. 




torstai 4. helmikuuta 2021

Kiitos rakkaani - näkemiin.

 


Kiitos rakkaani ja näkemiin.


Viime viikkoina olen saanut kuulla useita tapauksia, jossa rakkaasta ystävästä joudutaan luopumaan. Olen myös käynyt pitkiä viestikeskusteluja ja puheluita, ollut tukena oikean päätöksen tekemisessä ja kertonut oman mielipiteeni. Kävin myös saattamassa yhden tuttavani hevosen viimeiselle matkalle viimeisen hieronnan päätteeksi. Luopuminen on ollut läsnä ja suru on ollut lähellä.

Viime vuonna minäkin jouduin kipeään tilanteeseen, aivan yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia. Ylimmässä kuvassa oleva ori, Jomppe, lopetti kilpauransa ja siirtyi siitokseen. Se muutti siittolaan ja kaikki olikin hyvin, kunnes ähky vei orin hengen pitkien taistelujen jälkeen Viikissä. Se hetki laittoi matalaksi ja pisti miettimään miten epäreilua maailma joskus on. Miksi juuri tuo hevonen? Miksi sen piti kokea tuo kaiken jälkeen? No maailma, kerro nyt?






Jotkut tilanteet tulee aivan yllättäen ja osa hiljaa hiipien. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jotenkin koen, että tämä täytyy kirjoittaa nyt. Tätä asiaa täytyy käsitellä ja se täytyy jokaisen hevosen kanssa olevan ymmärtää. Sinä, hevosenomistaja, olet isojen asioiden äärellä. Sinulla on suuri vastuu eläimestä, joka luottaa sinuun, joka odottaa sinua ja joka jänee vain sinut. Sinä olet sen hankkinut, olet sitä hoitanut ehkä viikon tai kaksi, ehkä vuosia ehkä kymmeniä vuosia. Sinulla on käsissä hyvän, elämisen arvoisen ja kunniallisen elämän avaimet.

Varsaa ostaessa harvoin miettii, että joku päivä päätös lopettamisesta on edessä. Olen itse kiitollinen siitä, että lähes jokaisessa lapsuuden hevoskirjassa oli kohta hevosen lopettamisesta ja sen päätöksen tekemisestä. Sille tuli tarvetta vuonna 2016 marraskuussa, kun ensimmäinen oma hevoseni, aivan omaa luokkaansa oleva Otto lopetettiin. Miksi?

Sitä kysyi minulta moni, miksi lopetit parikymppisen hevosen, jolla voi vielä ratsastaa? Nämä kysymykset saivat minut joskus tuntemaan syyllisyyttäkin. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo ja sen työstäminen oli alkanut jo varhain. Jo pienenä tyttönä tajusin, että joskus on minun tehtävä se suuri päätös. 14-vuotta myöhemmin tein sen ja nyt tiedän että päätös oli oikea.




Kyyneleet vuotavat silmistä vieläkin kun näen näitä kuvia. Tässä viimeisessä, elämäni hevonen Otto on kanssani viimeisessä yhteiskuvassa. Viimeinen hetki ennen sitä päivää, kun se lopetettiin. Kun olet kasvanut aikuiseksi jonkun hevosen kanssa, viettänyt sen kanssa 14-vuotta elämästäsi, kokenut sen kanssa suurimmat ilot ja kipeimmät surut.. Kuinka voit elää ilman? 

Otolla alkoi olla vanhuuden vaivoja. Sen hampaissa oli vähän sanomista ja nivelet alkoivat olemaan jo sen verran kilometrejä nähneet, että tiesin ettei sillä olisi enää vuosia ilman kipuja. En halunnut sen joutuvan kärsivän yhtään ja luotan sen saaneen elää hyvän elämän. Sillä oli paljon rakastavia ihmisiä ympärillä ja se on opettanut kymmeniä pieniä ihmisiä elämään hevosten kanssa. Eräänä iltana tallissa istuin käytävällä ja Otto siinä vierellä. Totesin sille ääneen, että olisiko nyt se aika. Jotenkin koin, että sain myöntävän vastauksen. Ja kun se päivä koitti, olin surullisempi kuin koskaan. Tyhjä, humiseva vaski oli silloin kuvaava olotila itsestäni. Tunsin ettei minulla ollut mitään.


Tämä on sinulle, hevosenomistaja.


Ystäväsi elämä on arvokas ja se on ollut sitä. Me ihmiset olemme ystävällemme hevoselle velkaa sen, että näemme maailmaa sen näkökulmasta. Sinä tunnet hevosesi ja tiedät milloin on aika päästää irti. Jos hevosen aika on, ei meidän tunteemme saisi vaikuttaa siihen että se joutuisi kärsimään liian pitkään. 


Tiedän. Se sattuu, kirpaisee ja vihloo.

Mutta me olemme sen ystävälle velkaa - arvokkaan ja kunniallisen kuoleman hyvän elämän päätteeksi. Lupaa hevosellesi tänään, että kun hänen aika on, hän saa mennä. Hevonen ei sure elämätöntä päivää,se elää hetkessä, tässä ja nyt. Anna tämän hetken olla sen elämän ja sinun elämäsi paras päivä. Rakasta vilpittömästi, hoida ja elä. Silloin ne kavionjäljet painautuvat sydämeesi niin, että kylmänä päivänä tuiskutuulessa tunnet yhtäkkiä tutun samettisen turvan olkapäällä ja lämpimän puhalluksen poskea vasten. 

Hevonen on aina siinä - myös silloin kun häntä ei enää pysty näkemään.