Muutama viikko sitten eräs sukulaiseni tuumasi ääneen, että "Ei se Seidi sitten niistä hevosista luopunutkaan kun ylä-aste koitti". Koko alakoulun ajan kuulin jatkuvasti kommentteja siitä, kuinka hevoset on vain hetken vaihe ja ylä-asteella elämään tulevat muut kuviot. Tietyissä hetkissä, aina välillä sitä miettii, mitä jos se ylä-aste olisikin tullut. Kuinka monet itkut olisivat jääneet itkemättä, monetko laskut maksamatta ja monetko yöt valvomatta. Mutta jos näin olisi käynyt, olisiko elämä ollut yhtä antoisaa, opettavaista ja rakkauden täyteistä? Heikon hetken tullen, olisinko jäänyt sänkyyn makaamaan?
"Yllättävän rankkaa" sanotaan. Hevosen hoitaminen ei ole tasapalkkainen siisti sisätyö, jossa tunneista pidetään työajan seurantaa. Tallille ei kuljeta kellokortti kourassa ja lähdetä silloin kun vähän väsyttää. Sieltä lähdetään silloin, kun kaikki on valmista. Jokainen päivä on omanlaisensa ja harvoin tietää, mitä tämä päivä tuo eteensä tällä kertaa. Toki sitä ei tiedä kukaan, mutta hevosten parissa niitä "jaa tänään mennään vissiin näin"-päiviä tuntuu olevan enemmän kuin siinä arjessa, jota ehkä maailmassa normaaliksi kutsutaan.
Se on kysymys jota tulee mietittyä säännöllisin väliajoin. Kun kaikesta työstä huolimatta epäonni jatkuu, lähtörata arvonnat ei ole juuri sinun hevosen puolella, laukkaava hevonen startissa ajaa vahingossa sinun hevosesi jaloille tai juuri sinun hevosesi sairastuu tarttuvan tautiin, mutta tuo toinen ei - silloin varmasti jokainen pohtii edellä mainittua kysymystä. Kun hevonen liukastuu tarhassa oravan paskaan ja hajottaa jänteensä, mistä hevosihminen saa voiman sen yhden "Kyllä tämä tästä, tehdään vähän lisää töitä niin ehkä sitten"- lauseen toteamiseen. Mikä on tuo taika olla lannistumatta? Mikä on se voima joka antaa sen käsittämättömän sitkeyden ja sisun?
En minä tiedä siihen vastausta. Ehkä lukiessasi odotit, että annan vastauksen tähän yhteen maailman suurimmista mysteereistä. Hevosihmisen sairaus, loputon voima, sitkeys, tahto ja rakkaus eläimeen on taikavoimia suurempaa. Hevonen itse on se taika. Kun asiat tuntuu menevän pieleen ja kotiudut ravien jälkeen myöhään kotitallille, avaat trailerin luukun ja vastassa on ilahtunut hörinä, ei siihen muuta tarvita. Tai kun vammautunut jalka lähteekin kuntoutumaan, muuttuu arki tavoitteelliseksi, pienten onnistumisen hetkien poluksi kohti tervettä ja hyvinvoivaa hevosta.
Ehkä hevosihmisen salaisuus onkin se, että hän ei jää tuleen makaamaan. Epäonnistunut bisnes saattaa vetää ihmisen maihin, tietokone paiskataan seinään ja ei jakseta enää yrittää. Jos hevosella on huono startti, tai oravanpaskahypoteesi käykin toteen, ei hevosihmisellä ole aikaa pohtia ja surkutella asiaa. Eläin seisoo siinä, pistää sinut tekemään töitä, koska se ei itse voi itseään auttaa. Sinä nouset paskasta, sinä olet se joka tarttuu kylmäpussiin, sinä olet se, jonka on se työ tehtävä ja autettava. Sinulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta jäädä märehtimään, vaan menet eteenpäin.
Kuule, sinä sitkeä hevosihminen. Olet sitten urasi alkutaipaleella tai missä tahansa vaiheessa, sinä olet sitkeä ja sisukas. Minä tiedän sen. Jos ja kun tulet kokemaan epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, sinä selviät niistä, etkä kaadu. Jos kaadut, sekin on ihan okei. Mutta tiedän, että sinä nouset jaloillesi, pyyhit pölyt housuistasi, teet uuden suunnitelman ja lähdet sitä kohti. Minun silmissäni sinä ansaitset kunniamerkin suomalaisesta sisusta ja diplomin vilpittömästä rakkaudesta eläintä kohtaan. Katso itseäsi peilistä ja ole ylpeä. Kun tunnet hevosen - olet vahvempi kuin uskotkaan.