sunnuntai 6. kesäkuuta 2021

Varikkoportilla Minna Kauhanen ja Womanizer S ”Siitä asti olemme olleet erottamattomat”

 

Kuva: Rinna Tammimetsä


Radoilta 600 000 euroa juossut Womanizer S herättää edelleen suuria tunteita myös sosiaalisessa mediassa. Koko ravikansan ”Nasse” on tarjonnut huikeita hetkiä raviurheilun parissa niin omistaja-valmentaja perheelleen, mutta myös monelle raviurheilua seuraavalle ihmiselle. Hevonen jäi eläkkeelle vuonna 2016 ja tällä hetkellä se viettää eläkepäiviään Jarno Kauhasen tallissa. Mitä Nasselle kuuluu tänään?


Minna Kauhanen ja Womanizer on ollut alusta asti erottamaton parivaljakko. Kauhanen työskentelee tällä hetkellä miehensä, eläinlääkäri Jarno Kauhasen yrityksessä hevosenhoitajana. Kiinnostus hevosiin lähti jo nuorena ja Minna viettikin koko lapsuutensa raviradalla. 

”Isovanhempani asuivat Lahden raviradalla. Isoisäni oli siellä vahtimestarina ja isoäitini piti ravien aikana paviljongissa kahvilaa. Olen viettänyt koko lapsuuteni raviradalla ja ensimmäisen kerran lähdin ratsastamaan kahdeksanvuotiaana. Siskoni otti minut ravitallille mukaan ja yläasteella aloin käymään Even tallilla. Siellä olin töissä viikonloput ja lomat huippuhevosten kanssa kuusi vuotta” Minna Kauhanen taustoittaa.

Toimistotyö ja kouluttautuminen tuli ajankohtaiseksi, joten Kauhanen teki niitä välissä kunnes taas ajautui ”hetkeksi auttelemaan” hevosalalle. 

”Olen koulutukseltani yo-merkonomi, hevosenhoitaja, luomuviljelijä ja maatalousyrittäjä. Olen työskennellyt myös tietoliikennetekniikka- ja finanssialalla pankissa ja vakuutusyhtiöissä. Opiskelujen jälkeen menin Väisäsen Riitalle hetkeksi auttelemaan. Tuo aika venyi kuitenkin neljäksi vuodeksi. Sen jälkeen muutin Helsinkiin töihin. Jarnolla ja hänen isällään oli hevosia jo tuolloin täällä  tilalla ja vuodesta 1994 olenkin harrastanut ja työskennellyt täällä omalla tallilla. Tällä hetkellä tallilla on 8 hevosta, joista viisi on kilpahevosia. Lisäksi on Womanizer ja kaksi kesällistä orivarsaa. Perheessämme on kaksi lasta, Jerry ja Matilda. Molemmat auttelevat tallitöissä. ” Minna kertoo.


Minnan Matilda tytär ja Womanizer. Kuva: Rinna Tammimetsä


”Minkä connemara-ponin olet ostanut”


Womanizer muutti perheeseen vuonna 2010 jolloin hevonen oli 6-vuotias. Pienten lasten äiti ja vakuutusyhtiössä työskennellyt Minna ei ehtinyt silloin tallilla paljon käymään. Womanizerilla ja Jarno Kauhasella suhde oli aluksi syvempi, kunnes Minna jäi pois työstään vakuutusyhtiössä. Siitä lähtien hän alkoi työskennellä tallilla hevosenhoitajana ja ennenkaikkea, silloin hänestä ja Womanizerista tuli erottamaton kaksikko.

”Nasse oli aluksi kärttyinen ja luimikin välillä minulle. Tilanne muuttui helpommaksi kun tutustuttiin. Lokakuussa 2010 jäin pois vakuutusyhtiöstä ja siitä asti olemme olleet Nassen kanssa erottamattomat. Se oli kilpaillut Ruotsissa muistaakseni 13 starttia ja tuli myyntiin Risto Airaksiselle. Risto tarjosi sitä Jarnolle ja kaupat syntyivät, koska tarvitsimme tähän muutenkin yhdelle hevoselle kaveria. ” Kauhanen muistelee.

Veikeä väri herätti huomion ravimaailmassa ja joskus siitä heiteltiin jopa hyväntuulista huumoria. Kasvattaja on kertonut, että Womanizer nimi on peräisin siitä, että hevonen keräsi varsana kuin magneetti naisia ympärilleen.

”Jarno lähti Nassen kanssa Jokimaalle hiitille Kylliäisen Tommin talliin. Raisa Kylliäinen heittikin silloin legendaarisen kommentin, että minkä helkatin connemara-ponin se on nyt mennyt ostamaan. Eipä aavistanut Raisa, mihin seikkailuihin ja reissuihin Nasse meidät tulisi viemään” Minna naurahtaa ja liikuttuu muistellessaan.



Womanizer kilpaili startin kerrallaan


Womanizer kilpaili aina startin kerrallaan ja venyi aina parhaimpaansa. Hevosta hankkiessa Kauhaset eivät osanneet haaveilla yhtään mistään. Toiveissa kuitenkin oli, että joskus tallista löytyisi hevonen joka voisi kilpailla myös ulkomailla. Womanizer täytti tämän Kauhasen perheen toiveen.

”Vaikka taso pikkuhiljaa nousi, Womanizer venyi aina parhaimpaansa. Minulla oli toive, että joskus tallissa olisi hevonen jolla pääsisi ulkomaille. No tulihan sekin päivä meidän tallille ja monet reissut käytiin Ruotsin puolella. Nassella oli todella harvoin mitään terveysongelmia ja kilpailuohjelma pystyttiin viemään läpi muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Tärkeitä lähtöjä oli muunmuassa Seinäjoki Race 2012, Kympi GP 2012, Solvalla 2012 (CTH Ericssons Memorial) , Kymi Gp voitto 2013, Kuopion kuninkuusravit 2013 voitto sekä Solvallan Silver Häst voitto vuonna 2013.” Minna kertoo.


Kuva: Anna Karhila (Lupa kuvaajalta)



Koko kansan Nasse


Womanizer on nimetty useassa kanavassa koko kansan Nasseksi. Sen ura oli merkittävä ja moni alan toimija ja seuraaja on kertonut Womanizerin olleen merkittävimpiä hevosia, joita raviurheilussa on seurannut. Myös sosiaalisessa mediassa Nassen kuulumisista ollaan kiinnostuneita. Mistä johtuu, että Nassesta tuli koko kansan Nasse?

”Kyllä kunnia kuuluu Nasselle. Se vaan oli niin erilainen niissä lähdöissä, kun se joskus takasuoralla nappasi kuolaimet suuhun ja suurinpiirtein huikkasi Tommille, että nyt mennään. Minulle tuli joskus mieleen ne sarjakuvien maantiekiitäjät ” Minna naurahtaa.

Kauhasen perheellä ei ollut aiemmin hevosia, jotka olisivat yltäneet Womanizerin kaltaisiin suorituksiin. 

”Meillä ei aiemmin ollut hyviä hevosia ollenkaan, niin ehkä ihmiset pystyivät iloitsemaan meidän puolesta kun kerrankin onnistuttiin. Ja ihan yleisesti nostamatta yhtään itseämme erityisasemaan, kyllä omistaja-valmentaja-hoitaja on oman hevosensa tunteiden tulkki. Ehkä se oikeiden tunteiden näyttäminen ja kertominen on ollut siinä tärkeässä osassa. Myös ravilähetyksillä oli oma osuutensa siihen. Noihin aikoihin alettiin tekemään lauantai-lähetyksiä ja olimme paljon esillä, kun noissa lauantairaveissa Nasse suurimmaksi osaksi juoksi. Ja onhan se niin erikoisen näköinenkin” Minna pohtii.



Herkkä ja viisas yksilö


Kauhasen perhe kertoo Womanizerin olevan kiltti ja lempeä. Silti hevosesta löytyy se herkkä ja kuumempikin puoli. Joskus startti on mennyt pilallekin.

”Muutama lähtö meni pilalle omituisen käytöksen takia. Sitä ei kannattanut kääntää lähtöauton taakse ja ryhmittyä siinä. Kun muut valjakot lähestyivät autoa samaan aikaan, Nassella meni nuppi jumiin ja se jäi pomppimaan paikoilleen ja laukkahan siitä tuli. Sillä piti ottaa sellainen yhden kierroksen lähestyminen auton taakse niin sitten kaikki meni hyvin. ”

Hevoset osaavat kertoa ihmisilleen, jos jokin asia vaivaa. Womanizer osaa kertoa erityisen hyvin, jos jokin asia on mielen päällä.

”Nasse on osannut aina kertoa jos jokin asia vaivaa. En tiedä johtuuko se sen väristä, mutta sillä on todella herkkä iho ja sitä häiritsee kaikki ötökät valtavasti. Siinä asiassa olemme myös sielunkumppaneita. Yleensä se on kaikkeen tyytyväinen.” Minna kertoo.

Yhtenä iltana Kauhasen perhe mietti Nassen luonnetta ja pohtivat, voiko hevonen olla kiitollinen ja tehdä asioita kiitoksena. Kaikkeen tyytyväinen Nasse tekee kaikkensa, jotta ihmisen olisi mahdollisimman hyvä olla.

”Jarnon kanssa yksi ilta mietittiin sen luonnetta, kun onhan se turha väittää että hevonen tekisi kiitollisuudesta jotakin, ainakaan ylivoimaista kilpailusuoritusta, mutta Nassen kohdalla meillä on jäänyt sellainen tunne, että se tekee asioita kiitoksena. Jos esimerkiksi talutan sitä ja samalla kannan täyttä juoma-ämpäriä, niin se alkaa kävellä ihan hiljaa, ettei juoma läiky yli. Sanon sitä Nassen kaunokävelyksi” Minna naurahtaa.

Womanizer oli rento matkustaja mutta myös viisas. Se on osoittanut viisautensa monta kertaa, eikä se ole jäänyt epäselväksi.

”Kerran olin yksin hevosautolla Vermossa Nassen kanssa. Voitto tuli ja lähdettiin ajamaan kotimatkalle. Ajoin noin kilometrin ja ihmettelin kamerasta, kun Nasse oli jatkuvasti niin levoton ja hirnui kokoajan. Se katseli ohjaamoon päin. Ajattelin, että pakko pysähtyä katsomaan mikä on hätänä. Hevosauton takaovi varustetilasta oli auennut ylämäessä ja Nasse ilmoitteli siitä” Minna kertoo.




Kilpakenkien riisuminen ja viimeinen näytös Jokimaalla ”Aina on menty hevosen ehdoilla”


Womanizerin eläkkeelle jääminen ja hyvästelyt Jokimaan raviradalla herkisti taustajoukot mutta myös yleisön. Kauhasen perheen tärkein arvo on, että aina mennään hevosen ehdoilla. Kun Nasse alkoi vähän tuntumaan siltä, että se ei enää anna parastaan, Jarno Kauhanen päätti lopettaa sen kilpauran. Eläkkeelle jääminen tähän kotiin oli itsestäänselvyys.

”Tähän kotiin Nasse tulee jäämään loppujen lopuksi ja tänne sille tehdään sitten muistomerkki. Nassella ratsastettiin jo kilpailuaikana ja nyt se on minun ja tyttäreni ratsuna. Se on pääasiassa ulkona pihatossa ruuna Yolo Savoyn kaverina. Nasse ei oikein viihdy sisällä, vaikka tuleekin välillä muiden mukana sisälle. Kerran muiden lähtiessä Jokimaalle, Nasse paukutti kengän kärjellä karsinan metallielementtiin, että päästä jo ulos. Sanoin vaan sille, että Notre Damen kellonsoittaja odottaa nyt hetken, niin sitten pääset.” Minna naurahtaa.

Hevosen merkitys on Kauhasen perheelle todella suuri. Womanizerin pärjäämisen myötä talliin pystyttiin hankkimaan laadukkaampia hevosia ja näkyvyys toi tullessaan uusia yhteistyökumppaneita. Nasse piti myös vaikeina aikoina perheen kasassa.

”Tuo ajanjakso, jolloin Nasse pärjäsi, oli meidän lähipiirille raskasta aikaa, oli paljon surua ja sairautta. Nasse antoi meille hetkeksi syyn iloita ja valoa pimeyteen” Minna kertoo liikuttuneena.

Uran viimeinen hetki tapahtui Jokimaalla, jolloin ravikansa hyvästeli hevosen eläkkeelle. Nassen uran kohokohdat näkyivät screeniltä ja Tommi Kylliäinen ajoi poikansa Niklaksen kanssa Nassen viimeisen kerran voittajakehään. Lopuksi Minna hyppäsi kyytiin ja ajoi Womanizerin radalta pois. Mitä mahtoi liikkua naisen päässä silloin?

” Ajattelin, että ajan ihan hiljaa, kun yleisö taputti liikuttuneena. Mutta en pystynyt, annoin Nassen spurtata, koska en pystynyt olla itkemättä. Mutta lohduttihan siinä se, että se jäi terveenä meille. Sitten ajoin sen pois radalta viimeisen kerran.”





tiistai 30. maaliskuuta 2021

Kirje hevoseltasi

 


Kirje hevoseltasi 


Ennen kuin hankit minut, mieti pystytkö tarjoamaan minulle sen, mitä elääkseni tarvitsen. En haluaisi olla vaativa, mutta on monta asiaa jotka tarvitsen elääkseni onnellisen hevosen elämää. Sen lisäksi, että tarvitsen hyvät elinolosuhteet, kengityksen, ruokaa ja juomaa, tarvitsen myös minulle sopivaa liikuntaa. Ennen kaikkea, tarvitsen aikaa. Sinun aikaasi.


Saatan myös sairastua. Kun sairastun ja tarvitsen apua, ethän jätä minua yksin? Pyydäthän minulle apua, vaikka siihen menisikin rahaa? Minä en pärjää yksin.


Minä en ole aina helppo enkä osaa kertoa kaikkea sinun kielelläsi. Minä pyydän, että yrität kuunnella silti. Yritä ymmärtää. Minäkin yritän ymmärtää sinua, vaikka et puhu äänellä minun kieltäni.


Kun meidän yhteinen kavioliitto, yhteinen tie alkaa tulla päätökseen, muistathan ensimmäisenä minun hyvinvointini vaikka tunteesi minua kohtaan ovat suuria? Minä en sure elämätöntä elämääni, sillä minä nautin joka hetkestä sinun kanssasi. Kun on minun aikani mennä, kunnioita minua ja anna minun mennä. En lähde luotasi, vaan seuraan sinua tuulena poskellasi. Kiitos, että annat minulle arvokkaan hevosen elämän.


Rakkaudella; Hevosesi.



Kuva: Anzeelika Aasmäe




lauantai 27. maaliskuuta 2021

Varikkoportilla: Lihaskalvokäsittelijä Niina Grönqvist "Kun kalvoja ja kudosvauriota saadaan käsiteltyä, ongelmat voivat ratketa ja hevosen fyysisen hyvinvoinnin lisäksi hoidetaan myös sen psyykkistä hyvinvointia"

 

Kuva: Susanna Hyypiä




Niina Grönqvist (45) on hevosalan yrittäjä, jonka monipuolinen osaaminen on auttanut useita hevosia. Hevosten lihaskalvokäsittelyjä tekevä Grönqvist on monessa mukana: työnsä lisäksi hänen aika kuluu perheen parissa, omalla tallilla islanninhevosten kanssa ja kuntoillen. Grönqvist on kisannut myös Bikini-Fitnessin kansainvälisellä tasolla, joten lihaksistosta ja sen huollosta on kokemusta myös omasta takaa. 

Hevosten pariin olen eksynyt jo ala-asteikäisenä Keravan ratsastuskoulussa tunteja käyden ja sen jälkeen islanninhevosten parissa. Vuonna 1990 sain ensimmäisen oman hevosen talliimme, vaikka Helsingissä asuimmekin. Tällä hetkellä minulla on kaksi omaa hevosta, Losti ja KongurGrönqvist taustoittaa.

Jo pienestä asti Grönqvistin haave oli tulla eläinlääkäriksi. Hänen ajatusmaailmansa kuitenkin muuttui ja ajatus hevosen kokonaisvaltaisesta auttamisesta ennalta-ehkäisevässä työssä syntyi. Hevosten parissa työskenteleminen on ollut Niinan unelma ja se toteutui vuoden 2018 loppupuolella hänen alkaessa hevosalan yrittäjäksi. Töitä riittää ja ajokilometrejä kertyy paljon. Myös valtava tiedonjano ajaa opiskelemaan koko ajan lisää: oppia löytyy niin kalvokäsittelystä kuin kinesioteippauksestakin.

Olen käynyt paljon biomekaniikka-klinikoissa ja erilaisissa valmennuksissa, jotta silmä harjaantuisi arvioimaan liikeratoja. 2012 kävin OTE-hieroja koulutuksen ja innostuin faskioiden ihmeellisestä maailmasta: sen jälkeen olen opiskellut myös muita kalvonkäsittely-tekniikoita ja tällä hetkellä teen tätä aika omanlaisella tavallani tekniikoita yhdistellen. Tein aluksi töitä venemyyjänä ja käsittelin hevosia siinä ohella, kunnes hoidettavia hevosia oli niin paljon, että oli pakko päättää kumpaan keskittyy. Yrittäjäksi alkamista en ole katunut hetkeäkään: asiakkaita on paljon ja kaikki asiakaspaikat ovat täynnä. Asiakkaani ovat ratsuja, ravureita, valjakkohevosia ja maastoilukavereita. Pienin on ollut minishetlanninponi ori ja suurin shire tamma. Jokaista hevosta pidän yhtä tärkeänä hoitotilanteessa ja kaikkia käyn yhtä tarkkaan läpi, oli kyseessä sitten kallis kilpahevonen tai seurahevonen. ” Niina kertoo.



Faskian ihmeellinen maailma



Niina Grönqvistin tiedonjano on valtava ja hän ruokkii sitä lukemalla jatkuvasti uusia artikkeleita ja faskioista tehtyjä tutkimuksia. 

Faskia-käsittelyiden tarkoituksena on parantaa aineenvaihduntaa kalvorakenteiden välissä sekä kohentaa kehon liikkuvuutta ja vähentää kiputiloja. Kun kalvojen välit ovat mahdollisimman nestemäiset, kudokset liukuvat paremmin toisiinsa nähden mahdollistaen paremman liikkuvuuden kehossa. Silloin kalvot ovat joustavampia ja vähemmän alttiita revähdyksille. Pinta-faskian alla olevissa hermopäätteissä on vähemmän ärsytystä ja samassa välissä sijaitseva imusuonisto sekä pintaverenkierto saa paremmin kuljetettua aineenvaihdunnan kuona-aineita ja maitohappoja pois lihaksista. Ne myös tuo tarvittavia ravintoaineita tilalleGrönqvist kertoo.

Faskiakireydet eivät näy röntgen eikä MRI-kuvissa: ne näkyy  virheasennoissa ja liikeradoissa, sekä tuntuvat kiristyksinä, kipuina ja puutumisena. Grönqvist kertoo, että pelkkien kireyksien sijaan yksi lihaskalvokäsittelyn tärkeimmistä asioista on oman käden tuntoaistit. Tuntoaistien pitää olla niin herkkänä, että ne pystyvät havaitsemaan kaikki vanhat ja uudet pehmytkudosvauriot. Sitä kautta hahmotetaan kokonaiskuva hevosen liikeradoista ja ongelmista. Grönqvistin mukaan se on ainut tapa päästä katkaisemaan kierre, jossa hoidetaan vain seurauksia. Näin löydetään ne syyt, jotka aiheuttavan liikeradan muutoksen ja sitä kautta liiallisen rasituksen jonnekin puolelle kehoa.

Faskioiden liukuminen suhteessa toisiinsa on riippuvainen hyaluronihaposta, jota on kollageenikerrosten, faskian ja lihasten välissä. Käsittelyllä, joka aiheuttaa lämpöä, saadaan hyaluronihappo imemään itseensä enemmän nestettä toimiakseen normaalisti, jolloin liukuminen lisääntyy. Kosteutus poistaa jännitystä sidekudoksessa ja korjaa verkoston kautta ko.faskiaketjun alueella. Kun faskiaketjut ovat tasapainossa, sidekudoksissa ei ole kipua. Grönqvist kertoo.

Hevosten lihashuoltoon kiinnitetään nykyisin enemmän huomiota. Hevosen lihaksiston hyvinvointia tuetaan erilaisin keinoin, oli kyseessä sitten seurahevonen tai kilpahevonen. Mutta miten hieronta ja lihaskalvo- eli faskiakäsittely eroaa toisistaan? Voiko hevosen kanssa työskentelevä tehdä itse jotain hevosensa lihashuollon eteen?


Perinteisessä hieronnassa hierotaan lähinnä lihasta; lihas kyllä rentoutuu, mutta faskia jää jännittyneeksi. Tuolloin myös virheasento palautuu nopeasti takaisin aiheuttaen asentovirheitä ja vähitellen kehon erilaisia toimintahäiriöitä. Itse kehoitan omistajia kiinnittämään huomiota, että hevosen valmennus on monipuolista ja vaihtelevaa. Myös erilaisilla pohjilla on hyvä liikuttaa, jotta rasitus ei ole yksipuolista. On hyvä tarkkailla hevosen lihasten symmetriaa ja käsin kosketella omaa hevosta, jotta se oma käsi harjaantuu havaitsemaan kireyksiä ja mahdollisia vaurioita. Tärkeää on myös huolehtia hevosen juomisesta: kun hevonen juo hyvin, se auttaa lihaskalvoja voimaan paremmin.Grönqvist selvittää.


Kuva: Juha Puhtimäki



Faskiaongelmat oireilevat monin tavoin


Lihaskalvokäsittelijä kohtaa työssään paljon erilaisia oireita, joihin monesti on löytynyt syy faskiasta. Usein on käännytty myös eläinlääkärin puoleen.

Paljon on erilaisia vaivoja löytynyt faskiakäsittelyiden yhteydessä. Osa näistä on sellaisia, joihin olen pyytänyt eläinlääkärin ultrausta tai mielipidettä: näitä ovat esimerkiksi selkäjänne-vammat, vammat ojentajajänteissä ja hankositeessä sekä kaularangan ja SI-nivelen ongelmat. Yleisimmät ongelmat ovat ontumat ja liikeradan muutokset, joihin usein löytyy vastaus uudesta kudosvauriosta tai vanhasta, jossa arpikudos ja kiinnikkeet kiristävät liikettä. Eräältä ravurilta, joka aina laukkasi kaarteeseen, löytyi vanha iso arpikudosalue oikean lavan takaa. Kalvokäsittelyn jälkeen se voitti monta starttia.Grönqvist valottaa. 


Kireät faskiat ja arpikudos voi aiheuttaa huonoja tallitapoja, ärtyneisyyttä ja ongelmia eri tilanteissa. Grönqvist kertoo, että monesti omistaja on huomannut, että se ratsastaessa alta pois juokseva hevonen onkin muuttunut hyvin avuilla liikkuvaksi kun kireydet ja kipu ovat poistuneet. Samoin äreydet ja hermostuneisuus talliolosuhteissa, loimen laitossa ja laumakavereita kohtaan ovat loppuneet käsittelyiden jälkeen, kun kipu ja stressitila kropasta häviää.

Monesti jos hevonen loimea laittaessa näykkii ja on hermostunut, voi vika löytyä esimerkiksi rintalihaksista tai lavoista: siellä voi olla vanhoja tai uusia kudosvaurioita. Nämä vauriot voivat aiheuttaa kiputiloja, joita hevonen jatkossa kohdistaa loimen laittamiseen. Toisena esimerkkinä hevosella voi olla selän tai rintalihaksen alueella uusia tai vanhoja kudosvaurioita. Kun satula laitetaan selkään ja mahavyötä kiristetään, käytös voi olla rajuakin. Kolmas esimerkki, on hevonen, joka on haluton liikkumaan esimerkiksi lavan tai takaosan kudosvaurioiden vuoksi. Tuon tilan pitkittyessä se saattaa osoittaa haluttomuuttaan liikkua jo sillä, että se ei anna tarhasta enää kiinni. Se haluaa ihmisen ymmärtävän, että jossakin on ongelma. Kun kalvoja ja kudosvauriota saadaan käsiteltyä, ongelmat voivat ratketa ja hevosen fyysisen hyvinvoinnin lisäksi hoidetaan myös sen psyykkistä hyvinvointia.Grönqvist kertoo. 

Hevonen on kokonaisuus ja sen menestykseen vaikuttaa monta tekijää.  Näihin asioihin myös Grönqvist puuttuu hevosen käsittelyn yhteydessä.

Isoimman muutoksen näkee yleensä ensimmäisen käsittelyn jälkeen ja usein lihaksisto kasvaa sen jälkeen. Näin satula saattaa jäädä epäsopivaksi. Kalvokäsittelyssä herkästi puutun varusteista tulleisiin ongelmiin ja ohjaan asiakkaita ottamaan yhteyttä satulantoppaajaan tai sovittajaan. Jos huomaan kengityksessä jotain ongelmaa, joka vaikuttaa lihaksistoon, pyydän ottamaan kengittäjään yhteyttä.  Myös ruokinta on asia, joka näkyy lihaksistossa ja ongelmatilanteissa yritetään ratkoa myös paras mahdollinen ratkaisu näihin”.



Kuva: Leena Uusitalo



Haluan auttaa hevosta


Grönqvist toivoo, että saisi tulevaisuudessa mahdollisimman pitkään työskennellä hevosten parissa. Hänestä huokuu halu auttaa hevosta, etsiä lisää tietoa ja auttaa myös etänä. 

Toivon että pystyisin auttamaan mahdollisimman montaa hevosta. Vaikka kaikkia ei voi aina paikan päälle mennä auttamaan, saan paljon videoita ja kuvia, joiden perusteella pyrin auttamaan hevosten parissa olevia ja konsultointiapua pyytäviä kollegoita. Näissä faskia-jutuissa uutta tutkimustietoa tulee koko ajan ja tässä hommassa ei koskaan pysty olla ihan valmis. Tässä pystyy jatkuvasti kehittämään itseään. Iltaisin katson paljon treenivideoita, jotta silmä harjaantuu oikean liikeradan hahmottamiseen ja siihen, että missä ne virheliikkeet oikein näkyvät. Toivon myös, että jatkossakin pystyisin pitämään koulutuksia ja luentoja, jotta mahdollisimman moni saisi perehtyä tähän ihmeelliseen maailmaan” Niina kertoo tulevaisuuden suunnitelmistaan.









lauantai 20. maaliskuuta 2021

Varikkoportilla: Ravikuningatar Mokomani viettää eläkepäiviä varsansa Kukkaroisen kanssa : "Se on perinyt emänsä räjähtävät geenit"

 




Mokomani, vuoden 2014 ravikuningatar viettää eläkepäiviään Raahessa. Edelleen arvonsa tunteva 18-vuotias kuningatar on edelleen täynnä virtaa, vaikka pihattoelämä ja 2018 syntynyt varsa Kukkaroinen (i.Kilun Peedro) täyttää sen arjen. Mokomanin omistaa Four Sees Stable, johon myös haastattelussa tänään oleva Emmi Salmela kuuluu. Miten apteekkireissulla hankitusta pyöreästä tammasta rakennettiin menestyvä kilpahevonen, ravikuningatar ja useiden suurkilpailujen menestyjä?


Raahessa asusteleva Emmi Salmela (25) on harrastanut hevosia läpi elämänsä ja hevosia löytyy kolmesta eri sukupolvesta. Talosta on löytynyt sekä ratsuja että ravureita: kuten vuoden 2014 ravikuningatar Mokomani. Tallissa on tällä hetkellä myös hevoset Rim Bay Grenade, Mokomanin varsa Kukkaroinen, shetlanninponi tamma Malette ja Facebook Am.


”Hevosia olen harrastanut koko elämäni. Ennen se oli tavoitteellista ratsastamista ja sittemmin raviurheilu alkoi kiinnostamaan ja vetämään puoleensa. Vanhemmillani on tallit, kaksi omaa ajorataa jotka valmistui muutama vuosi sitten, ratsastuskenttä ja neljä pihattotarhaa. Mokomani tuli meille kun pappa (Eero Flankkila) oli apteekissa, jossa tuttu heitti hänelle, että ostappa Eero hevonen. Pappa tarjosi siitä jotain naurettavan pientä summaa ja olikin saanut hevosen itselleen. Ajatuksena oli, että pyöreästä tammasta tulee siitoshevonen jos ei siitä muuhun ole. Pappa halusi lapsenlapset mukaan siihen. Salmela kertoo.


Vas: Severi Salmela, Mokomani & Emmi Salmela, Kati Salmela Raahen raviradalla juhlimassa tuoretta kuningatarta.



Mokomanin tie tähdeksi


Mokomanin ura oli monivaiheinen: sen uran alkutaival sisälsi kriittisiä tilanteita, kuten tamman hyppääminen karsinan oven päälle. Tamma oli repinyt päätään ja sen poskilihat olivat auenneet verille. Onnettomuuden jälkeen perhe ei ollut varma, palautuuko Mokomani enää ennalleen. Sen uran alkutaival sisälsi myös hieman naureskelua siitä, minkälainen hevonen tuosta pyöreästä, erikoisen näköisestä ja epätasaista hölkkää juoksevasta tammasta tulisi. Hyvä tiimi toimi: Mokomanista tuli tähti.


Mokomani asusteli meidän toisella tallilla, papan luona. Äitini (Kati Salmela) hieroi hevosta kahden viikon välein, se sai laseria ja homeopatiaa säännöllisesti. Kolme viikkoa ennen h-hetkeä eli kuningatar kilpailua, Moko oli Kauhasen tallissa. Kuningatar-kilpailua katsoimme porukalla katsomossa, ja hypittiin riemusta: alun perin lähdettiin hakemaan hyväksyttyä suoritusta. Olihan se sellainen uskomaton once in life time-fiilis. Juhlimme sitä porukalla kotona tietenkin, mutta myös esimerkiksi Raahen raviradalla, johon myös Mokomani osallistui.Salmela muistelee liikuttuneena.

Mokomanin ura päättyi terveysmurheisiin vuonna 2016. Hevosen valmentaja, Salmelan isoisä Eero Flankkila tiedotti, että tarkka harkinta ja ammattitaitoisen eläinlääkärin lausunto jännevammasta sai uran päättymään. Oikean etujalan jänne oli reagoinut sen verran, että sen palaaminen omalle tasolleen ei olisi enää ollut mahdollista. Perhe ja muut asianosaiset päättivät yksimielisesti, että eläke on ainoa vaihtoehto. Mutta miten Kuningatar Mokomani viettää nyt eläkepäiviään, vuonna 2021?


Tällä hetkellä Mokomani viettää eläkepäiviään: voi hyvin, asuu pihatossa ja oma lapsi on paras. Luonteeltaan se on hyvin erikoinen: se tarkkailee hirveästi ympäristöään ja se ei hyväksy kaikkia ystävikseen. Vieläkin kotona treenatessa saattaa joskus olla aisat solmussa ja suitset saattaa olla koristeena päässä. Toissa vuonna yritimme sitä astuttaa, mutta kohtu nesteytyi useamman kerran, joten todennäköisesti varsa-uutisia ei enää kuulla. Ensimmäinen varsa kuoli puolen välin tienoin ja Kukkaroinen syntyi 2018. Sen kanssa kaikki sujui mallikkaasti.Emmi kertoo.


Mokomani ja Kukkaroinen


"Sillä on emänsä räjähtävät geenit"


Mokomanin ainoa varsa Kukkaroinen (isä Kilun Peedro) omistaa emänsä räjähtävät geenit. Sen valmennus on ollut maltillista peruskunto-valmennusta. Kukkaroinen tietää miten ravataan ja harjoittelee sitä emänsä kanssa. 

Kukkaroinen on emänsä kopio muuten, mutta se on luottavaisempi. Se omistaa emänsä räjähtävät geenit: kun se ponkaisee raville niin se menee eikä meinaa. Valmennuksen suhteen mennään rauhassa ja maltillisesti eteenpäin. Toivotaan että hevonen pysyy terveenä ja tällä hetkellä se onkin hyvin kasvuvaiheessa. Varsa on hyvin positiivisen oloinen.” Salmela toteaa.



Lue lisää:

Hevosurheilu: Mokomani jäi eläkkeelle
Kukkaroinen Heppa-järjestelmässä
Seuraa Mokomanin eläkepäiviä Instagramissa
Kuvat: Emmi Salmelan arkistot



keskiviikko 10. maaliskuuta 2021

Varikkoportilla: Siiri Haapalainen: " Jack Vader on perheenjäsen"

 

Siiri Haapalainen ja Boogie Woogie K

Hevosalan Somegaala 2021 palkitsi eri kategorioissa somevaikuttajia yleisöäänestyksellä. Vuoden raviurheilija- kategoriassa toiseksi sijoittui Instagramissa "Raviurheilua" tiliä päivittelevä 15-vuotias Siiri Haapalainen Hollolan Paimelasta. Haapalaisen perhe tunnetaan elämänsä kuntoon nousseen menestyshevosen Jack Vaderin (S.J's Photo - Proud of You) takaa. Mutta kuka on tuo tuhansien seuraajien kohteena oleva Siiri ja mistä innostus raviurheiluun on lähtenyt liikkeelle?

Siiri Haapalaisen (15) elämä pyörii koulunkäynnin ja hevosurheilun täyttämänä. Kotona perheellä on kuuden hevosen talli, jonka pyörittämisessä koko perhe on mukana. Aamutallin hoitaa perheestä se, joka on lähdössä kotoa viimeisenä ja iltatallissa hommat tehdään yhdessä. Perheen tavoitteena on, että hevoset saavat tarhata yhdessä lajitovereidensa kanssa ja jokaisella niistä olisi hyvä olla.

"Pyrimme hoitamaan hevoset huolella ja rauhassa kuin kiireellä ja sinnepäin. Hevoset saavat tarhata 12 tuntia päivässä kelien niin salliessa. Tallissa asustaa lämminveriset Jack Vader ja Proud Angelique sekä niiden emä Proud Of You ja yksi suomenhevonen. Lisäksi minulla on valmennuksessa shetlanninponit Boogie Woogie K ja Firebay's Black Velvet. " Haapalainen kertoo.



Boogie Woogie K ja Siiri Haapalainen. Kuva: Kaisa Stengård


Hevoset veren perintönä

Tiina ja Tero Haapalaisen tyttärellä kulkee hevoset veren perintönä. Äiti Tiina Haapalainen työskenteli Irmeli Lehtioksan valmennustallissa. Äiti Tiina houkutteli isä Tero Haapalaisen mukaan hevoskuvioihin ja siitä lähtien perheellä on ollut omia hevosia. Vanhempien innostus tarttui myös tytär Siiriin, joka on ajanut kilpaa poneilla. Tavoitteena on ajaa C-ajolupa ja valmentaa omaa ravihevosta.

"Boogie Woogie K on meidän taloudessa minulle se ykkönen. Sen kanssa olen kilpaillut toista kymmentä starttia. Se tuli meille vanhempien heräteostoksena. Tarkoitus on ajaa poneilla niin kauan kuin ikää riittää ja olisi hienoa ajaa kilpaa hevosilla aina välillä. Tavoitteena olisi myös hakea ensi vuonna Juniorikypäriin. Oman ravihevosen valmentaminen on sellainen oma pieni haave ja ponien valmentaminen on hyvä startti siihen, vaikka niiden valmentamisessa eroja onkin." Siiri kertoo.

Jack Vader ja Siiri Haapalainen. Kuva: Suvi Nieminen/Suvin.net


Jack Vader on kiltti, pieni mamman poika, joka varmasti aina emänsä kainalosta näyttää kieltä siskolleen ja sanoo että "määpäs oon äidin lemppari"

Jack Vader on viime aikoina kaartanut useamman kerran voittajaesittelyyn ja sen ansiot ovat tänä vuonna jo lähes 20 000 euroa kuudesta startista. Jack Vader on Haapalaisen perheen ensimmäinen oma kasvatti ja sen nimi juontaa juurensa Tero Haapalaisen Star Wars-innostuksesta.

"Me ostettiin muutama vuosi sitten tamma Proud of You siitostammaksi ja se on periyttänyt jälkeläisilleen kultaista kilpailupäätä. Jack Vader on meidän ensimmäinen kasvatti ja sen ollessa ajo-opetuksessa Korhosen Ismolla, oli siitä yksi ammattivalmentaja kiinnostunut. Kun Jaska kääntyi neljä-vuotiaaksi niin saimme maistiaisia siitä kuinka hyvä hevonen se on. " Siiri taustoittaa.

Jack Vader on juossut Kymenlaakso-ajon karsinnoissa ja oli syksyllä 2018 Derbyn karsinnoissa ollen toinen. Hevonen ei silti ole selvinnyt aivan ilman ongelmia urallaan, mutta ne näyttää nyt olevan selätetty.

"Kesä 2018 meni mönkään kun hevonen ei syönyt eikä juonut kunnolla, se oli siluetiltaan kuivaan kuntoon päässyt vinttikoira. Loppukesästä se silloin alkoi saamaan massaa. Se on vanhetessaan oppinut oikeasti syömään ja juomaan. Jos totta puhutaan, se on meidän tallista nyt se persoin herkuille." Siiri naurahtaa.

Jack Vader on kotioloissaan ottanut selkeästi tallin kuninkaan roolin sen siskon Proud Angeliquen palattua kotiin valmennuksesta. Se on myös vanhetessaan muuttunut eri hevoseksi kilpailutilanteessa.

"Vähän meillekin on tullut yllätyksenä, että se on noussut nyt elämänsä kuntoon. Sen kanssa ei ole oikeastaan tehty viime keväästä mitään muutoksia. Isoin muutos on ollut, kun sen sisko Proud Angelique tuli treenistä kotiin. Ehkä Jaska ajatteli, että pikkusiskolle pitää näyttää kuka on tallin paras." Siiri naurahtaa. "Se on myös kilparadoilla nykyään aivan eri hevonen. Siitä on tullut itsevarma ja Torvisen Hannu kehui, että se on kilpailutilanteessakin rento."


Jack Vader on osa Haapalaisen perhettä ja saa viettää siellä elämänsä loppuun asti,

"Jaska on perheenjäsen. Me olemme todella kiitollisia siitä mikä siitä on tullut - ja vaikka se ei olisikaan niin hyvä, se saa silti elää meillä loppu elämänsä. Sitä hieman lellitään ja se tietää arvonsa. Se on kiltti, pieni mamman poika, joka varmasti aina emänsä kainalosta näyttää kieltä ja sanoo että, määpäs oon äidin lemppari." Siiri kertoo kiitollisena.

Jack Vaderilla on raviretkillä mukana oma poni Boogie Woogie K. Kuva: Kaisa Stengård

maanantai 8. maaliskuuta 2021

Mistä kaikki alkoi OSA 2: Devilin tarina

 


Devilin tarina on kiehtova. Muistan kun tallin pihaan kaartoi rekka. Sieltä asteli ulos pesty ja kiillotettu upea varsa uusi tuliterä riimu päässään. Kasvattaja oli panostanut täysillä ja olin pakahtua ilosta. Tästä se lähtee. Suuri menestystarina, minä ja ensimmäinen oma ravihevoseni. 





Ja paskat. Kaduin ostostani ensimmäiset kolme päivää. Varsa ei antanut aitauksesta kiinni mitenkään päin. Muistan kun lintsasin koulusta ja seisoin koko päivän vesisateessa. Tuo pirulainen tamma kävi välillä katsomassa mutta lähti aina karkuun. Neljäs päivä tuotti tulosta. Istuin ja itkin tarhassa, pidin ruohotuppoa kädessä. Devil tulikin varovasti luokse. Avasin salaa riimunnarun lukkoa ja huijasin hevosta lähemmäksi. Sain sen kiinni mutta tamma kiskoi minua hetken narun jatkeena. Vein sen talliin ja harjasin. Sille ei maistunut porkkana. Moni sanoi että älä vie takaisin isoon aitaukseen ja hetken mietin sitä itsekin. Tein silti toisin, vein Devilin takaisin samaan paikkaan. Muistan vieläkin sen hämmentyneen ilmeen portilla. Sitten se huuteli perään. Kun illalla hain sen sisään, se tuli vastaan. Siitä alkoi meidän ystävyys.

Devilin tullessa minulla ei ollut mitään käsitystä miten ravihevosta valmennetaan. Devilin treenaus oli lähes pelkkää ajelua tai sitten ajoin liian raskailla kärryillä ja liian lujaa. Kun tammalle tuli ikää, sillä alettiin myös ratsastamaan. Sen treeni nuorena jäi aivan liian epämääräiseksi mutta se pysyi silti jaloistaan aika terveenä. 




Devilin tie on ollut aika kivinen. 3-vuotiaana se sai ähkyn johon se meinasi kuolla. Valvoin käytännössä viikon ja olin viltin kanssa tallissa tarkkailemassa sitä. Hevonen kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla. Olen edelleen kiitollinen eläinlääkäreille ja kymmenille hevosihmisille jotka tukivat ja auttoivat tuossa tilanteessa. 

Kun aloin saamaan vähän juonesta kiinni, millä tavalla ravihevosta voi laittaa, sattui myös onnettomuus. Siskoni ja veljeni näki tapahtuman jossa Devil säikähti ja juoksi aidoista läpi, kaahotti tielle ja törmäsi rekkaan. Onneksi nopeudet olivat maltillisia eikä hevonen jäänyt alle. Sen vammojen kuntoutus kesti silti melkein 2-vuotta. Olin lyömässä hanskoja tiskiin sen raviuran suhteen.




Devilin ollessa kuusi, ihme tapahtui ja se tuli koelähtöön. Vuosi 2016 oli meidän vuosi. Se ei voittanut koskaan, mutta teki silloin kesällä kovia esityksiä. Devilin mieli oli haastava ja se piti narrata juoksemaan. Sen kiri kesti tasan 50-80 metriä, joten kuskilla oli täysi työ ajoittaa se oikeaan hetkeen. Tämä hetki tapahtui mm. 75-raveissa Kaustisella kun tamma jäi niukin naukin toiseksi. Se oli sen uran tähtihetki. 

Näin jälkikäteen ajateltuna Devilillä ei hirveästi ole tekemistä raviurheilun kanssa. Se on toisaalta liian viisas: se haistaa maitohappojen saapumisen vaikka ne saapuisi naapuritalliin ja työmoraali loppuu siihen. Muistan yhden startin jossa se juoksi keulasta ja oli ottamassa uran avausvoittoa mutta kun kaverin turpa meni ohi, se pakkasi melkein itse silat pussiin. Varikolla kyllä jaksoi vinkuen loikkia.




Devil on näyttänyt minulle sekä raviurheilun että hevosurheilun hyvät ja huonot hetket. Sen kanssa on tehty virheitä paljon mutta myös jotain oikein. Devil on ollut aina arvonsa tunteva kova luonteinen nainen, mutta silti sen sisällä on erittäin herttainen ja huomiota kaipaava hevonen. 

Tänä päivänä Devil asustaa Virroilla ja on edelleen minun hevonen. Se on kasvattajallaan leasing-sopimuksella. Sen eläkepäivät ovat ovella ja ken tietää mitä se tammalla tarkoittaa. Siinä olisikin jollekin loppuelämän ylläpitoon harrastepolle mikäli se ei saa siemeniä sisään ja ala suunnittelemaan mammalomaa.

Kiitos rakas Devil, siitä mitä olet opettanut ja antanut. Ja annat edelleen. 





torstai 4. maaliskuuta 2021

Varusteurheilua: Paskat selkään ja baanalle - niinkö?

 



Eri somekanavissa tulee vastaan erilaista keskustelua hevosten varusteista. Usein huomaan, että hevosten kanssa käyttötarkoituksesta riippumatta tietyt trendit vaihtuu toiseen. Joku tuote on hetken muodissa ja kaikki tarvitsevat juuri sen. Sitten tuote joko unohtuu, katoaa kokonaan, kehittyy hieman tai pitää paikkansa ja menestyy. Näin toimii tuotteen elinkaari markkinoinnissa, mitä ikinä sitten myydäänkin ja missä liikkeessä.

Mutta onko muodin seuraaminen oikea syy valita varusteita? Jos joku kuolain on juuri nyt in, onko se riittävä syy ostaa se sille omalle hevoselle? Mielestäni tilanne on tässä hieman kaksijakoinen. Jokainen saa hankkia hevosellensa juuri mitä tykkää ja tahtoo. Usein juuri ne monien ammattilaisten hyväksi havaitsemat tuotteet onkin hyviä. Mutta mitä muita perusteita varusteiden hankkimiselle on? 

Kaiken lähtökohtana on hevosen tarve ja varusteen sopivuus. Olen itsekin ollut muoti-ilmiöiden uhri. Joskus on ollut tilanteita, jossa saa huomata, että tuote ei ollutkaan hyvä omalle hevoselle. Se toimikin aivan täysin eri tavalla. Mielestäni on hevosta, kukkaroa ja aikaa säästävää, että varusteiden kohdalla miettii sen oikean tarpeen ja sopivuuden. Sananlasku "köyhällä ei ole varaa ostaa halvinta" on aika hyvä. Joskus se sijoittaminen kunnon varusteisiin maksaa itsensä takaisin. Kultainen keskitie on joskus etsimisen takana ja oman kukkaron koko on merkittävä tekijä. Mutta hevosen etu on se jota pitää seurata ja mitä kohti mennään: varusteiden tulee olla hevoselle sopivat sen käyttötarkoituksen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan.




Entä sitten koti- ja kilpavarusteiden erot? En kykene ymmärtämään, että minkä takia todella monessa suunnassa on puhuttu, että kilpavarusteet ovat ne tärkeimmät. Niiden tulee olla kevyet, sopivat, siistit ja muutenkin viimeisen päälle. Tottakai niiden pitää olla viimeisen päälle hevoselle parhaat: näin ajattelen itsekin. Hevoselle pitää tarjota parhaat mahdollisuudet suorittaa. Mutta minkä takia kilpavarusteet asetetaan usein treenivarusteiden edelle? 

Missä hevonen tekee eniten töitä? Mitkä varusteet hevosella on päällä kun sitä rakennetaan kestämään kilpailusuorituksessa tuleva rasitus? Mitkä suojat sillä on eniten jalassa? Mikä kuolain sillä on eniten suussa? 

Tehdään pieni ajatusleikki. Leikitään, että kyseessä on esimerkiksi suomenhevonen, jolla ajettaisiin peruskuntoa ja se olisi aisoissa vaikka noin 1-2h neljä tai viisi kertaa viikossa. Silloin se on valjaissa maaliskuun täysien viikkojen aikana 20-35 tuntia. Ravihevosen kilpailusuoritus kestää noin 3-5 minuuttia, toki lämmitykset päälle, ja starttien määrä on esim 1-6 starttia kuukaudessa hevosesta tietysti riippuen. Eikö silloin olisi loogista ajatella, että kotona käytettävien varusteidenkin tulisi olla hevoselle sopivat ja sellaiset joilla sen on hyvä suorittaa? Tai jos tuo meidän esimerkki hevonen lyö takasääriinsä, minkä takia sillä käytetään kotona rikkinäisiä ja hiertäviä suojia mutta kaapissa lojuu tuliterät istuvat suojat kilpailusuorituksia varten, johon ehkä joskus jossain kohtaa päästään?

Epä-sopivilla varusteilla saadaan paljon hallaa aikaan ja usein vika löytyy kotona käytettävistä varusteista. Haluan herättää teitä miettimään asiaa nimenomaan tältä kannalta. Kotitehtäväksi pohdi mielessäsi hiljaa ja pysähdy seuraavien kysymysten äärelle. 

Ostatko varusteet itseäsi vai hevostasi varten?

Onko vaakakupissasi enemmän painoarvoa treeni- vai kilpavarusteissa? Ovatko puntit tasan?

Voitko muuttaa jotain, jotta työn teko olisi hevosellesi mielekkäämpää?



sunnuntai 28. helmikuuta 2021

Mistä kaikki alkoi 1: Oton tarina ”Niin kauan kun on turpa on toivoa”

Oma hevonen oli pienestä asti suurin haaveeni ja se toteutui 2008. Vaahtosammuttimen kokoisena sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminveriruuna Imp Braven. Oman hevosen saaminen ei ollut itsestäänselvää. Minun piti hoitohevosten kautta osoittaa että motivaatio riittää ja säästää rahaa hevoseen ja sen varusteisiin. Tein kotitöitä, täytin reipaslistaa, kastelin naapurin mummojen kukkia ja myin leluja kirpputorilla. 


Kun Otto tuli, ei sitä sitoutumista tarvinut enää osoittaa. Nyt pitikin osoittaa se, että tallilta osaa olla myös pois, eikä se vaikuta koulunkäyntiin. Olen ollut lapsesta asti hyvin vastuullinen ja ymmärsin kyllä että tietoa pitää olla, sitä pitää hankkia ja hevonen hoidetaan säällä kuin säällä. 


Otto ei alkuun ollut se paras ”aloita tällä hevosen omistaminen” - yksilö. Se oli vähän hermoheikko ja stressaantunut eikä se osannut mitään. Kävihän siinä välillä vahinkoakin - kaksi nuorta, minä ja hevonen. Opettelimme molemmat ja opetimme toisiamme. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat ei ollut ehkä ne parhaat, mutta minun ja unelmani hevosen tarinasta tuli totta. Tuon hevosen, ensimmäisen  oman hevosen eteen tein kaikkeni. Ja vanhemmilleni olen loputtoman kiitollinen siitä mahdollisuudesta tavoitella mutta myös toteuttaa unelma. 


Vuosien saatossa Otto kehittyi ratsuna: ei sen laukasta komeaa saanut täysin, mutta etenkin esteet oli tuon ruunan mielestä todella mukavaa touhua. Koska nuoret tytöt, minä ja ystäväni Jenni halusimme kokeilla kaikkea, sai Ottokin kokeilla kaikkea.  Ja tuo ihmeellinen ruuna antoi meidän tehdä ja touhaili täysillä mukana. Oli kyse sitten ilman varusteista laukkaamisesta pellolla, hiihtoesteratsastuskisoista tai ajamisen opettelusta - Otto teki sen, antoi aikaa. Tuo hevonen näki kaiken ja opetti kaiken. Näin jälkikäteen vähän hirvittääkin se, miten se saikin olla menossa mukana. Sen kärsivällisyys on kyllä ollut suurimpia asioita hevosten parissa, jota olen koskaan nähnyt.


Otto oli kasvattaja. Se asetti iloja ja rajoja. Se opetti vastuuta. Joskus sillä meni hermokin ja silloin kantapään kautta opeteltiin asioita. Nuoresta ex-ravurista oli tullut jotain ainutlaatuista.


Tuo ruuna eli minulla yli puolet elämästäni. Se näki kasvun pienestä lapsesta aikuiseksi. Se näki ja koki (luojan kiitos) kehityksen ja varmaan jossain kohtaa huokaisi helpotuksestakin. Se opetti kymmeniä ihmisiä etenkin lapsia hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Se veti ravien esittelyjä, polttareilla tandemkärryjä, toimi tukihevosena kiusatuille lapsille ja samalla tienasi viimeiset neljä vuotta itse omat kaurarahansa keikkahommissa kun muut hevoset ei sitä tehnyt. Se sai elää loppuun asti terveenä aktiivisen hevosen elämän.


Minulla on ikävä parasta ystävää. Tuo hevonen nosti ylös murrosiänkin myllerryksessä jolloin kaikki tuntui maailmanlopulta ja tämä puberteettihirmu taisteli oman itsensä löytämisen kanssa. Otto silti pysyi vahvana kuin muuri. 


Otto opetti niin paljon että sanat ei riitä. Se opetti käytännön tasolla käsittelemään hevosta. Näytti mitä hevosenomistaminen on ja mitä se vaatii sekä ennenkaikkea - mitä se antaa. Se opetti myös syvän suhteen luomisen eläimeen ja opetti ymmärtämään, että mitä vastaan tulee, eläin on siinä. 


Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus.”


Näin sairaalan vuoteella elämä myllättynä vällyihin, saa tämän tekstin kirjoittaminen kyyneleet silmiin. Tällä hetkellä kun tietoa tulevaisuudesta ei vielä ole ja vasen käsi sekä vasen jalka on lakannut toimimasta, elän täydessä epätietoisuudessa henkisen kriisin keskellä. Mutta koska kirjoitin tämän, sain ajatukseni auki. Jos jokaisella elämän vaikealla hetkellä hevonen on nostanut ylös, - miksi se ei nostaisi nytkin? Tiedän että se nostaa. Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus. Se on avain onnellisuuteen. Se on tärkein oppi, jonka elämäni ensimmäiseltä omalta hevoseltani sain. 




torstai 4. helmikuuta 2021

Kiitos rakkaani - näkemiin.

 


Kiitos rakkaani ja näkemiin.


Viime viikkoina olen saanut kuulla useita tapauksia, jossa rakkaasta ystävästä joudutaan luopumaan. Olen myös käynyt pitkiä viestikeskusteluja ja puheluita, ollut tukena oikean päätöksen tekemisessä ja kertonut oman mielipiteeni. Kävin myös saattamassa yhden tuttavani hevosen viimeiselle matkalle viimeisen hieronnan päätteeksi. Luopuminen on ollut läsnä ja suru on ollut lähellä.

Viime vuonna minäkin jouduin kipeään tilanteeseen, aivan yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia. Ylimmässä kuvassa oleva ori, Jomppe, lopetti kilpauransa ja siirtyi siitokseen. Se muutti siittolaan ja kaikki olikin hyvin, kunnes ähky vei orin hengen pitkien taistelujen jälkeen Viikissä. Se hetki laittoi matalaksi ja pisti miettimään miten epäreilua maailma joskus on. Miksi juuri tuo hevonen? Miksi sen piti kokea tuo kaiken jälkeen? No maailma, kerro nyt?






Jotkut tilanteet tulee aivan yllättäen ja osa hiljaa hiipien. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jotenkin koen, että tämä täytyy kirjoittaa nyt. Tätä asiaa täytyy käsitellä ja se täytyy jokaisen hevosen kanssa olevan ymmärtää. Sinä, hevosenomistaja, olet isojen asioiden äärellä. Sinulla on suuri vastuu eläimestä, joka luottaa sinuun, joka odottaa sinua ja joka jänee vain sinut. Sinä olet sen hankkinut, olet sitä hoitanut ehkä viikon tai kaksi, ehkä vuosia ehkä kymmeniä vuosia. Sinulla on käsissä hyvän, elämisen arvoisen ja kunniallisen elämän avaimet.

Varsaa ostaessa harvoin miettii, että joku päivä päätös lopettamisesta on edessä. Olen itse kiitollinen siitä, että lähes jokaisessa lapsuuden hevoskirjassa oli kohta hevosen lopettamisesta ja sen päätöksen tekemisestä. Sille tuli tarvetta vuonna 2016 marraskuussa, kun ensimmäinen oma hevoseni, aivan omaa luokkaansa oleva Otto lopetettiin. Miksi?

Sitä kysyi minulta moni, miksi lopetit parikymppisen hevosen, jolla voi vielä ratsastaa? Nämä kysymykset saivat minut joskus tuntemaan syyllisyyttäkin. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo ja sen työstäminen oli alkanut jo varhain. Jo pienenä tyttönä tajusin, että joskus on minun tehtävä se suuri päätös. 14-vuotta myöhemmin tein sen ja nyt tiedän että päätös oli oikea.




Kyyneleet vuotavat silmistä vieläkin kun näen näitä kuvia. Tässä viimeisessä, elämäni hevonen Otto on kanssani viimeisessä yhteiskuvassa. Viimeinen hetki ennen sitä päivää, kun se lopetettiin. Kun olet kasvanut aikuiseksi jonkun hevosen kanssa, viettänyt sen kanssa 14-vuotta elämästäsi, kokenut sen kanssa suurimmat ilot ja kipeimmät surut.. Kuinka voit elää ilman? 

Otolla alkoi olla vanhuuden vaivoja. Sen hampaissa oli vähän sanomista ja nivelet alkoivat olemaan jo sen verran kilometrejä nähneet, että tiesin ettei sillä olisi enää vuosia ilman kipuja. En halunnut sen joutuvan kärsivän yhtään ja luotan sen saaneen elää hyvän elämän. Sillä oli paljon rakastavia ihmisiä ympärillä ja se on opettanut kymmeniä pieniä ihmisiä elämään hevosten kanssa. Eräänä iltana tallissa istuin käytävällä ja Otto siinä vierellä. Totesin sille ääneen, että olisiko nyt se aika. Jotenkin koin, että sain myöntävän vastauksen. Ja kun se päivä koitti, olin surullisempi kuin koskaan. Tyhjä, humiseva vaski oli silloin kuvaava olotila itsestäni. Tunsin ettei minulla ollut mitään.


Tämä on sinulle, hevosenomistaja.


Ystäväsi elämä on arvokas ja se on ollut sitä. Me ihmiset olemme ystävällemme hevoselle velkaa sen, että näemme maailmaa sen näkökulmasta. Sinä tunnet hevosesi ja tiedät milloin on aika päästää irti. Jos hevosen aika on, ei meidän tunteemme saisi vaikuttaa siihen että se joutuisi kärsimään liian pitkään. 


Tiedän. Se sattuu, kirpaisee ja vihloo.

Mutta me olemme sen ystävälle velkaa - arvokkaan ja kunniallisen kuoleman hyvän elämän päätteeksi. Lupaa hevosellesi tänään, että kun hänen aika on, hän saa mennä. Hevonen ei sure elämätöntä päivää,se elää hetkessä, tässä ja nyt. Anna tämän hetken olla sen elämän ja sinun elämäsi paras päivä. Rakasta vilpittömästi, hoida ja elä. Silloin ne kavionjäljet painautuvat sydämeesi niin, että kylmänä päivänä tuiskutuulessa tunnet yhtäkkiä tutun samettisen turvan olkapäällä ja lämpimän puhalluksen poskea vasten. 

Hevonen on aina siinä - myös silloin kun häntä ei enää pysty näkemään.