Oma hevonen oli pienestä asti suurin haaveeni ja se toteutui 2008. Vaahtosammuttimen kokoisena sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminveriruuna Imp Braven. Oman hevosen saaminen ei ollut itsestäänselvää. Minun piti hoitohevosten kautta osoittaa että motivaatio riittää ja säästää rahaa hevoseen ja sen varusteisiin. Tein kotitöitä, täytin reipaslistaa, kastelin naapurin mummojen kukkia ja myin leluja kirpputorilla.
Kun Otto tuli, ei sitä sitoutumista tarvinut enää osoittaa. Nyt pitikin osoittaa se, että tallilta osaa olla myös pois, eikä se vaikuta koulunkäyntiin. Olen ollut lapsesta asti hyvin vastuullinen ja ymmärsin kyllä että tietoa pitää olla, sitä pitää hankkia ja hevonen hoidetaan säällä kuin säällä.
Otto ei alkuun ollut se paras ”aloita tällä hevosen omistaminen” - yksilö. Se oli vähän hermoheikko ja stressaantunut eikä se osannut mitään. Kävihän siinä välillä vahinkoakin - kaksi nuorta, minä ja hevonen. Opettelimme molemmat ja opetimme toisiamme. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat ei ollut ehkä ne parhaat, mutta minun ja unelmani hevosen tarinasta tuli totta. Tuon hevosen, ensimmäisen oman hevosen eteen tein kaikkeni. Ja vanhemmilleni olen loputtoman kiitollinen siitä mahdollisuudesta tavoitella mutta myös toteuttaa unelma.
Vuosien saatossa Otto kehittyi ratsuna: ei sen laukasta komeaa saanut täysin, mutta etenkin esteet oli tuon ruunan mielestä todella mukavaa touhua. Koska nuoret tytöt, minä ja ystäväni Jenni halusimme kokeilla kaikkea, sai Ottokin kokeilla kaikkea. Ja tuo ihmeellinen ruuna antoi meidän tehdä ja touhaili täysillä mukana. Oli kyse sitten ilman varusteista laukkaamisesta pellolla, hiihtoesteratsastuskisoista tai ajamisen opettelusta - Otto teki sen, antoi aikaa. Tuo hevonen näki kaiken ja opetti kaiken. Näin jälkikäteen vähän hirvittääkin se, miten se saikin olla menossa mukana. Sen kärsivällisyys on kyllä ollut suurimpia asioita hevosten parissa, jota olen koskaan nähnyt.
Otto oli kasvattaja. Se asetti iloja ja rajoja. Se opetti vastuuta. Joskus sillä meni hermokin ja silloin kantapään kautta opeteltiin asioita. Nuoresta ex-ravurista oli tullut jotain ainutlaatuista.
Tuo ruuna eli minulla yli puolet elämästäni. Se näki kasvun pienestä lapsesta aikuiseksi. Se näki ja koki (luojan kiitos) kehityksen ja varmaan jossain kohtaa huokaisi helpotuksestakin. Se opetti kymmeniä ihmisiä etenkin lapsia hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Se veti ravien esittelyjä, polttareilla tandemkärryjä, toimi tukihevosena kiusatuille lapsille ja samalla tienasi viimeiset neljä vuotta itse omat kaurarahansa keikkahommissa kun muut hevoset ei sitä tehnyt. Se sai elää loppuun asti terveenä aktiivisen hevosen elämän.
Minulla on ikävä parasta ystävää. Tuo hevonen nosti ylös murrosiänkin myllerryksessä jolloin kaikki tuntui maailmanlopulta ja tämä puberteettihirmu taisteli oman itsensä löytämisen kanssa. Otto silti pysyi vahvana kuin muuri.
Otto opetti niin paljon että sanat ei riitä. Se opetti käytännön tasolla käsittelemään hevosta. Näytti mitä hevosenomistaminen on ja mitä se vaatii sekä ennenkaikkea - mitä se antaa. Se opetti myös syvän suhteen luomisen eläimeen ja opetti ymmärtämään, että mitä vastaan tulee, eläin on siinä.
”Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus.”
Näin sairaalan vuoteella elämä myllättynä vällyihin, saa tämän tekstin kirjoittaminen kyyneleet silmiin. Tällä hetkellä kun tietoa tulevaisuudesta ei vielä ole ja vasen käsi sekä vasen jalka on lakannut toimimasta, elän täydessä epätietoisuudessa henkisen kriisin keskellä. Mutta koska kirjoitin tämän, sain ajatukseni auki. Jos jokaisella elämän vaikealla hetkellä hevonen on nostanut ylös, - miksi se ei nostaisi nytkin? Tiedän että se nostaa. Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus. Se on avain onnellisuuteen. Se on tärkein oppi, jonka elämäni ensimmäiseltä omalta hevoseltani sain.
Ei kommentteja
Lähetä kommentti
Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.