tiistai 28. helmikuuta 2017

Myötä- ja vastamäessä












Muistan vieläkin ensimmäisen iltani hevosenomistajana. 12.2. oli se päivä, jolloin haimme illalla Oton kotiin. Istuin karsinan edessä ja katselin omaa täydellistä hevostani pitkään. Silloin jo tiesin, että se on elämäni hevonen, ja tulen olemaan maailman onnellisin tyttö. Tuosta päivästä on aikaa jo yli kymmenen vuotta. Otto on laukannut vihreimmillä laitumilla nyt kolme kuukautta. Se on mielestäni puhumisen arvoinen kavioliitto.




Kyllä - kavioliitto. Hevosenomistajan tietä ja taivalta eläimen kanssa voi verrata liittoon. On päiviä jolloin ilo on ylimmillään, on päiviä jolloin raivostuttaa, ja on päiviä jolloin itkettää. On tasaisia päiviä, jotka hoituu rutiinilla, ja joita ei välttämättä muista enää jälkikäteen. Ilon ja surun hetket ovat ne päällimmäiset, jotka muistetaan monien vuosien jälkeenkin.

Yllä olevassa kuvassa elettiin yhtä elämän tähtihetkeä. Oli Match Show päivä, ja Otto oli mukana siellä. Muistan miten ylpeänä talutin omaa lämminveristä entistä ravuriani puoliveristen joukossa, kuinka kyynel virtasi palkintokehässä kun ruuna keräsi potin kotiin, voitti oman luokkansa ja oli Best in Showssa toinen. Sain ylpeänä kantaa pokaalikasaa kotiin ja todeta, että tämä on minun hevonen.

Mutta muistan myös sen hetken, kun Otto taisteli hengestään ähkyn kourissa, ja muistan sen päivän kun odotimme röntgen kuvia joista selviäisi onko murtumaa jäätävän kokoisessa jalassa jolle ei voi varata painoa. Muistan kun maksoin eläinlääkärilaskun. Muistan sen ahdistuksen ja ajatuksen siitä, että voiko hevosta enää saada kuntoon.

Ilon hetkiä on silti enemmän. Muistan jouluiset maastoratsastukset ystäväni Jennin ja enkelitamma Tomalin kanssa, meillä on perinne tehdä ratsastuslenkki ilman satulaa jouluaattona. Muistan myös erään ratsastuksen samalla porukalla, kun Otolta lähti takakenkä, ja sitten hieman terävä ruuna luisteli kuin bambi liukkaalla jäällä takaisin talliin. Muistan kun ajeltiin peltotietä edestakaisin, koska ajaminen oli niin kivaa, ja Otto oli niin hyvä ajoinen. Kuulen päässäni vieläkin hörähdyksen aamuisin.

Neljä viimeistä yhteistä vuotta kului sen vaikeimman ajatuksen kanssa. Mitä sitten kun tulee sen aika? Sen kun minä olen vastuussa siitä, että hevosen päivät päätetään, ja se päästetään vihreimmille laitumille. 2.12.-16 koitti se elämäni vaikein päivä, kun saattelin elämäni hevosen viimeiselle matkalle. Viikkoa ennen tein päätöksen, ja aloitin surutyön. Jokainen viime hetki meni hyvään talteen, vaikka raskasta se olikin. Toisaalta oli helpottavaa todeta näin jälkikäteen, että selvisin siitä. Tiedän että sen on nyt hyvä olla, ja se sai elää kunnon hevosen elämän.



Mitä haluan sanoa sinulle, joka haluaisit oman hevosen? Varmista että sinulla on aikaa. Hevonen vaatii hoitonsa ja ruokansa vaikka ulkona sataa. Varmista että sinulla on aito ja oikea rakkaus hevosia kohtaan, ja sinulla on mahdollisuus tarjota sille elämisen arvoinen elämä. Hevonen vaatii aikaa, välillä enemmän, ja välillä ehkä vähän vähemmän. Mutta jokaisena päivänä.

Mieti, oletko valmis? Oletko valmis kulkemaan vierellä, ja pitää huoli sen hyvinvoinnista, niin ensimmäisenä kuin viimeisenä päivänä? Oletko valmis antamaan viimeisen kerran ruokaa, ja harjaamaan sen hetki ennen taivaslaitumille lähtöä? Oletko kykenevä opiskelemaan ja oppimaan eläimistä niin, että voit tarjota vain parasta mahdollista hevosellesi? Nämä ovat ensimmäiset oleelliset kysymykset. Jos vastaat tahdon. toivotan sinulle onnea taipaleelle. Nauti ja elä. kuin jokainen päivä olisi se viimeinen, koska sekin päivä tulee vastaan, ja siitä sinä olet vastuussa. Hevosesi ansaitsee vain parasta.

Oletko valmis tarjoamaan sen?


Lepää rauhassa, elämäni hevonen.

6 kommenttia

  1. <3 voi ihana teksti. nim. entinen 35v ikuinen heppatyttö jolle omien hevosten menettäminen oli liikaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Se on aina hirveän vaikea ja raskas asia. Mutta onneksi muistot elävät aina <3

      Poista
  2. Mun ja oman lv tammani 12 vuoden kavioliitto katkesi yllättäen 29.12.2016 suolikiertymän vuoksi..
    Ei sitä päivää unohda, onneks muistot säilyy!

    http://nukkelis.blogspot.fi/2016/12/yksi-tahti-on-syttynyt-lisaa-taivaalle.html?m=1

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, voimia! Varsinkin noin äkkiseltään tuleva kavioliiton päätös on varmasti kamalaa. Minä sentään kerkesin valmistautua tähän jo etukäteen.

      Poista
  3. Otan osaa. Ihanasti kirjoitettu teksti ja sai kyyneleet silmiin. Tää tuntuu ihan hirveeltä lukea näitä postauksia, kun pihassa seisoo 26 wee heppa ja on alkanut oikeasti miettimään, koska on se viimeinen päivä. Tämä hevonen kun on kokenut nuorempana kovia ja silti se vielä porskuttaa, nuorempia hevosia lähtee taivaslaitumille tämän tästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinä tiedät parhaiten sen oikean hetken, voin kertoa, että minulle se tunne tuli yhtäkkiä, ja tiesin että nyt on aika. Hevonen kertoo sen sinulle. Ja sinä selviät siitä <3

      Poista

Huomaa: vain tämän blogin jäsen voi lisätä kommentin.