Mistä kaikki alkoi 1: Oton tarina ”Niin kauan kun on turpa on toivoa”

Oma hevonen oli pienestä asti suurin haaveeni ja se toteutui 2008. Vaahtosammuttimen kokoisena sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminveriruuna Imp Braven. Oman hevosen saaminen ei ollut itsestäänselvää. Minun piti hoitohevosten kautta osoittaa että motivaatio riittää ja säästää rahaa hevoseen ja sen varusteisiin. Tein kotitöitä, täytin reipaslistaa, kastelin naapurin mummojen kukkia ja myin leluja kirpputorilla. 

Kun Otto tuli, ei sitä sitoutumista tarvinut enää osoittaa. Nyt pitikin osoittaa se, että tallilta osaa olla myös pois, eikä se vaikuta koulunkäyntiin. Olen ollut lapsesta asti hyvin vastuullinen ja ymmärsin kyllä että tietoa pitää olla, sitä pitää hankkia ja hevonen hoidetaan säällä kuin säällä. 

Otto ei alkuun ollut se paras ”aloita tällä hevosen omistaminen” - yksilö. Se oli vähän hermoheikko ja stressaantunut eikä se osannut mitään. Kävihän siinä välillä vahinkoakin - kaksi nuorta, minä ja hevonen. Opettelimme molemmat ja opetimme toisiamme. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat ei ollut ehkä ne parhaat, mutta minun ja unelmani hevosen tarinasta tuli totta. Tuon hevosen, ensimmäisen  oman hevosen eteen tein kaikkeni. Ja vanhemmilleni olen loputtoman kiitollinen siitä mahdollisuudesta tavoitella mutta myös toteuttaa unelma. 

Vuosien saatossa Otto kehittyi ratsuna: ei sen laukasta komeaa saanut täysin, mutta etenkin esteet oli tuon ruunan mielestä todella mukavaa touhua. Koska nuoret tytöt, minä ja ystäväni Jenni halusimme kokeilla kaikkea, sai Ottokin kokeilla kaikkea.  Ja tuo ihmeellinen ruuna antoi meidän tehdä ja touhaili täysillä mukana. Oli kyse sitten ilman varusteista laukkaamisesta pellolla, hiihtoesteratsastuskisoista tai ajamisen opettelusta - Otto teki sen, antoi aikaa. Tuo hevonen näki kaiken ja opetti kaiken. Näin jälkikäteen vähän hirvittääkin se, miten se saikin olla menossa mukana. Sen kärsivällisyys on kyllä ollut suurimpia asioita hevosten parissa, jota olen koskaan nähnyt.

Otto oli kasvattaja. Se asetti iloja ja rajoja. Se opetti vastuuta. Joskus sillä meni hermokin ja silloin kantapään kautta opeteltiin asioita. Nuoresta ex-ravurista oli tullut jotain ainutlaatuista.

Tuo ruuna eli minulla yli puolet elämästäni. Se näki kasvun pienestä lapsesta aikuiseksi. Se näki ja koki (luojan kiitos) kehityksen ja varmaan jossain kohtaa huokaisi helpotuksestakin. Se opetti kymmeniä ihmisiä etenkin lapsia hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Se veti ravien esittelyjä, polttareilla tandemkärryjä, toimi tukihevosena kiusatuille lapsille ja samalla tienasi viimeiset neljä vuotta itse omat kaurarahansa keikkahommissa kun muut hevoset ei sitä tehnyt. Se sai elää loppuun asti terveenä aktiivisen hevosen elämän.

Minulla on ikävä parasta ystävää. Tuo hevonen nosti ylös murrosiänkin myllerryksessä jolloin kaikki tuntui maailmanlopulta ja tämä puberteettihirmu taisteli oman itsensä löytämisen kanssa. Otto silti pysyi vahvana kuin muuri. 

Otto opetti niin paljon että sanat ei riitä. Se opetti käytännön tasolla käsittelemään hevosta. Näytti mitä hevosenomistaminen on ja mitä se vaatii sekä ennenkaikkea - mitä se antaa. Se opetti myös syvän suhteen luomisen eläimeen ja opetti ymmärtämään, että mitä vastaan tulee, eläin on siinä. 

”Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus.”

Näin sairaalan vuoteella elämä myllättynä vällyihin, saa tämän tekstin kirjoittaminen kyyneleet silmiin. Tällä hetkellä kun tietoa tulevaisuudesta ei vielä ole ja vasen käsi sekä vasen jalka on lakannut toimimasta, elän täydessä epätietoisuudessa henkisen kriisin keskellä. Mutta koska kirjoitin tämän, sain ajatukseni auki. Jos jokaisella elämän vaikealla hetkellä hevonen on nostanut ylös, - miksi se ei nostaisi nytkin? Tiedän että se nostaa. Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus. Se on avain onnellisuuteen. Se on tärkein oppi, jonka elämäni ensimmäiseltä omalta hevoseltani sain. 

Kiitos rakkaani - näkemiin.

 

Kiitos rakkaani ja näkemiin.

Viime viikkoina olen saanut kuulla useita tapauksia, jossa rakkaasta ystävästä joudutaan luopumaan. Olen myös käynyt pitkiä viestikeskusteluja ja puheluita, ollut tukena oikean päätöksen tekemisessä ja kertonut oman mielipiteeni. Kävin myös saattamassa yhden tuttavani hevosen viimeiselle matkalle viimeisen hieronnan päätteeksi. Luopuminen on ollut läsnä ja suru on ollut lähellä.

Viime vuonna minäkin jouduin kipeään tilanteeseen, aivan yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia. Ylimmässä kuvassa oleva ori, Jomppe, lopetti kilpauransa ja siirtyi siitokseen. Se muutti siittolaan ja kaikki olikin hyvin, kunnes ähky vei orin hengen pitkien taistelujen jälkeen Viikissä. Se hetki laittoi matalaksi ja pisti miettimään miten epäreilua maailma joskus on. Miksi juuri tuo hevonen? Miksi sen piti kokea tuo kaiken jälkeen? No maailma, kerro nyt?

Jotkut tilanteet tulee aivan yllättäen ja osa hiljaa hiipien. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jotenkin koen, että tämä täytyy kirjoittaa nyt. Tätä asiaa täytyy käsitellä ja se täytyy jokaisen hevosen kanssa olevan ymmärtää. Sinä, hevosenomistaja, olet isojen asioiden äärellä. Sinulla on suuri vastuu eläimestä, joka luottaa sinuun, joka odottaa sinua ja joka jänee vain sinut. Sinä olet sen hankkinut, olet sitä hoitanut ehkä viikon tai kaksi, ehkä vuosia ehkä kymmeniä vuosia. Sinulla on käsissä hyvän, elämisen arvoisen ja kunniallisen elämän avaimet.

Varsaa ostaessa harvoin miettii, että joku päivä päätös lopettamisesta on edessä. Olen itse kiitollinen siitä, että lähes jokaisessa lapsuuden hevoskirjassa oli kohta hevosen lopettamisesta ja sen päätöksen tekemisestä. Sille tuli tarvetta vuonna 2016 marraskuussa, kun ensimmäinen oma hevoseni, aivan omaa luokkaansa oleva Otto lopetettiin. Miksi?

Sitä kysyi minulta moni, miksi lopetit parikymppisen hevosen, jolla voi vielä ratsastaa? Nämä kysymykset saivat minut joskus tuntemaan syyllisyyttäkin. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo ja sen työstäminen oli alkanut jo varhain. Jo pienenä tyttönä tajusin, että joskus on minun tehtävä se suuri päätös. 14-vuotta myöhemmin tein sen ja nyt tiedän että päätös oli oikea.

Kyyneleet vuotavat silmistä vieläkin kun näen näitä kuvia. Tässä viimeisessä, elämäni hevonen Otto on kanssani viimeisessä yhteiskuvassa. Viimeinen hetki ennen sitä päivää, kun se lopetettiin. Kun olet kasvanut aikuiseksi jonkun hevosen kanssa, viettänyt sen kanssa 14-vuotta elämästäsi, kokenut sen kanssa suurimmat ilot ja kipeimmät surut.. Kuinka voit elää ilman? 

Otolla alkoi olla vanhuuden vaivoja. Sen hampaissa oli vähän sanomista ja nivelet alkoivat olemaan jo sen verran kilometrejä nähneet, että tiesin ettei sillä olisi enää vuosia ilman kipuja. En halunnut sen joutuvan kärsivän yhtään ja luotan sen saaneen elää hyvän elämän. Sillä oli paljon rakastavia ihmisiä ympärillä ja se on opettanut kymmeniä pieniä ihmisiä elämään hevosten kanssa. Eräänä iltana tallissa istuin käytävällä ja Otto siinä vierellä. Totesin sille ääneen, että olisiko nyt se aika. Jotenkin koin, että sain myöntävän vastauksen. Ja kun se päivä koitti, olin surullisempi kuin koskaan. Tyhjä, humiseva vaski oli silloin kuvaava olotila itsestäni. Tunsin ettei minulla ollut mitään.

Tämä on sinulle, hevosenomistaja.

Ystäväsi elämä on arvokas ja se on ollut sitä. Me ihmiset olemme ystävällemme hevoselle velkaa sen, että näemme maailmaa sen näkökulmasta. Sinä tunnet hevosesi ja tiedät milloin on aika päästää irti. Jos hevosen aika on, ei meidän tunteemme saisi vaikuttaa siihen että se joutuisi kärsimään liian pitkään. 

Tiedän. Se sattuu, kirpaisee ja vihloo.

Mutta me olemme sen ystävälle velkaa - arvokkaan ja kunniallisen kuoleman hyvän elämän päätteeksi. Lupaa hevosellesi tänään, että kun hänen aika on, hän saa mennä. Hevonen ei sure elämätöntä päivää,se elää hetkessä, tässä ja nyt. Anna tämän hetken olla sen elämän ja sinun elämäsi paras päivä. Rakasta vilpittömästi, hoida ja elä. Silloin ne kavionjäljet painautuvat sydämeesi niin, että kylmänä päivänä tuiskutuulessa tunnet yhtäkkiä tutun samettisen turvan olkapäällä ja lämpimän puhalluksen poskea vasten. 

Hevonen on aina siinä - myös silloin kun häntä ei enää pysty näkemään.

Kuule, sinä sitkeä hevosihminen

 

Muutama viikko sitten eräs sukulaiseni tuumasi ääneen, että "Ei se Seidi sitten niistä hevosista luopunutkaan kun ylä-aste koitti". Koko alakoulun ajan kuulin jatkuvasti kommentteja siitä, kuinka hevoset on vain hetken vaihe ja ylä-asteella elämään tulevat muut kuviot. Tietyissä hetkissä, aina välillä sitä miettii, mitä jos se ylä-aste olisikin tullut. Kuinka monet itkut olisivat jääneet itkemättä, monetko laskut maksamatta ja monetko yöt valvomatta. Mutta jos näin olisi käynyt, olisiko elämä ollut yhtä antoisaa, opettavaista ja rakkauden täyteistä? Heikon hetken tullen, olisinko jäänyt sänkyyn makaamaan?

"Yllättävän rankkaa" sanotaan. Hevosen hoitaminen ei ole tasapalkkainen siisti sisätyö, jossa tunneista pidetään työajan seurantaa. Tallille ei kuljeta kellokortti kourassa ja lähdetä silloin kun vähän väsyttää. Sieltä lähdetään silloin, kun kaikki on valmista. Jokainen päivä on omanlaisensa ja harvoin tietää, mitä tämä päivä tuo eteensä tällä kertaa. Toki sitä ei tiedä kukaan, mutta hevosten parissa niitä "jaa tänään mennään vissiin näin"-päiviä tuntuu olevan enemmän kuin siinä arjessa, jota ehkä maailmassa normaaliksi kutsutaan.

Onko tässä mitään järkeä?

Se on kysymys jota tulee mietittyä säännöllisin väliajoin. Kun kaikesta työstä huolimatta epäonni jatkuu, lähtörata arvonnat ei ole juuri sinun hevosen puolella, laukkaava hevonen startissa ajaa vahingossa sinun hevosesi jaloille tai juuri sinun hevosesi sairastuu tarttuvan tautiin, mutta tuo toinen ei - silloin varmasti jokainen pohtii edellä mainittua kysymystä. Kun hevonen liukastuu tarhassa oravan paskaan ja hajottaa jänteensä, mistä hevosihminen saa voiman sen yhden "Kyllä tämä tästä, tehdään vähän lisää töitä niin ehkä sitten"- lauseen toteamiseen. Mikä on tuo taika olla lannistumatta? Mikä on se voima joka antaa sen käsittämättömän sitkeyden ja sisun?

En minä tiedä siihen vastausta. Ehkä lukiessasi odotit, että annan vastauksen tähän yhteen maailman suurimmista mysteereistä. Hevosihmisen sairaus, loputon voima, sitkeys, tahto ja rakkaus eläimeen on taikavoimia suurempaa. Hevonen itse on se taika. Kun asiat tuntuu menevän pieleen ja kotiudut ravien jälkeen myöhään kotitallille, avaat trailerin luukun ja vastassa on ilahtunut hörinä, ei siihen  muuta tarvita. Tai kun vammautunut jalka lähteekin kuntoutumaan, muuttuu arki tavoitteelliseksi, pienten onnistumisen hetkien poluksi kohti tervettä ja hyvinvoivaa hevosta. 

Ehkä hevosihmisen salaisuus onkin se, että hän ei jää tuleen makaamaan. Epäonnistunut bisnes saattaa vetää ihmisen maihin, tietokone paiskataan seinään ja ei jakseta enää yrittää. Jos hevosella on huono startti, tai oravanpaskahypoteesi käykin toteen, ei hevosihmisellä ole aikaa pohtia ja surkutella asiaa. Eläin seisoo siinä, pistää sinut tekemään töitä, koska se ei itse voi itseään auttaa. Sinä nouset paskasta, sinä olet se joka tarttuu kylmäpussiin, sinä olet se, jonka on se työ tehtävä ja autettava. Sinulla ei ole aikaa ja mahdollisuutta jäädä märehtimään, vaan menet eteenpäin.


Kuule, sinä sitkeä hevosihminen. Olet sitten urasi alkutaipaleella tai missä tahansa vaiheessa, sinä olet sitkeä ja sisukas. Minä tiedän sen. Jos ja kun tulet kokemaan epäonnistumisia ja vastoinkäymisiä, sinä selviät niistä, etkä kaadu. Jos kaadut, sekin on ihan okei. Mutta tiedän, että sinä nouset jaloillesi, pyyhit pölyt housuistasi, teet uuden suunnitelman ja lähdet sitä kohti. Minun silmissäni sinä ansaitset kunniamerkin suomalaisesta sisusta ja diplomin vilpittömästä rakkaudesta eläintä kohtaan. Katso itseäsi peilistä ja ole ylpeä. Kun tunnet hevosen - olet vahvempi kuin uskotkaan.

Kuvat: Anzeelika Aasmäe

Camilla Vihanto: Meillä oli Juiserin kanssa ihan erityinen side, jota ei koskaan tule olemaan minkään muun hevosen kanssa.

Kuva: Krista Toivanen

Camilla Vihanto (26) tuli hevoskansan tietoisuuteen sensaatiomaisen suomenhevosruuna Juiserin valmentajana. Satumainen tarina päättyi traagisesti syksyllä 2019, kun elämän hevonen menehtyi suolikiertymään juuri kun oli toipumassa jännevammastaan. Vihanto ja Juiseri olivat tunnettuja menestyksen lisäksi myös heidän välisestä ystävyydestään. Heidän tarinansa liikutti ravikansaa ja sai ihmisiä herkistymään voittajaesittelyssä. Mitä kuuluu Camillalle tänä päivänä?

Vihanto päätyi hevosten pariin sukulaistyttönsä kautta. Tällä hetkellä hän työskentelee HK:n tehtaalla kaksivuorotyössä ja treenailee harrastajavalmentajana omaa hevosta.

”Sukulaistyttö innostui hevosista ja hänen kautta hurahdin itsekin hevosiin. Ratsastusharrastuksen aloitin muistaakseni kahdeksanvuotiaana. Kävin säännöllisesti kerran viikossa ratsastamassa ja joskus 11-12 vuotiaana löysin kodin läheltä tallin jossa majaili suomenhevostamma Tytön Tähti. Lopetin tunneilla käymisen ja siirryin harrastamaan Tytön Tähden kanssa.” Vihanto taustoittaa.

Teininä Vihanto piti muutaman vuoden tauon hevosista. Mutta kun yhteishaun aika koitti, hän päätti hakea opiskelemaan Harjun oppimiskeskukseen. Koulusta valmistuttuaan, Vihanto työskenteli Pekka Korven ja Seppo Suurosen talleissa.

”Samoihin aikoihin palasin hoitamaan Tytön Tähteä ja tuo tamma opetti minulle mitä hankaliin ja itsepäisiin hevosiin tulee. Tamman omistaja Päivi antoi minun astuttaa Tytön Tähden ja vuonna 2011 syntyi Juiseri. ” Camilla kertoo.

Kuva: Riikka Pukki

Pitkät juuret

Juiserin ja Camillan tarinalla on pitkät juuret. Tytön Tähteä astuttaessa ori valinta oli selkeä.

”Halusin jotain ihan päinvastaista mitä tamma oli. Tamma oli todella raskas rakenteinen. Halusin kevyen orin, jotta varsasta ei tulisi hirveää työjuhtaa. Joihuri oli silmiä hivelevän kaunis ja periytti Juiserille kauneuttaan. Kovapäisyys tuli varmasti emältä.” Vihanto naurahtaa.

Hevosena Juiseri oli oman arvonsa tunteva ja rehellinen työmies. Camillan ja hevosen side oli erityinen. Jo nuorena hevosena Camilla huomasi, että kyseessä ei ole mikä tahansa hevonen.

”Mä vitsailin varsasta asti, että Juiserista tulee ravikuningas. No ei tullut ravikuningasta, kun menin ruunaamaan sen. Olimme harjoitusraveissa joskus Juiserin ollessa neljävuotias. Silloin Kortekallion Juha sanoi minulle, että ”tajuatko sinä tyttö miten hyvä hevonen sinulla on”. Enkä mä tajua sitä vieläkään. ” Vihanto kertoo.

Kun hevonen näytti ravikansalle kultaisen juoksupäänsä, ei se ollut Camillalle helpointa aikaa. Paineet ja odotukset kasvoivat aina vain korkeammalle ja hevoselta odotettiin jatkuvasti huippusuoritusta.

”Meidän arki oli loppujen lopuksi aika stressaavaa. Suuret paineet niskassa, niin omissa tavoitteissa kuin ulkopuolinenkin painostus. Mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Elämäni rankinta, mutta silti parasta aikaa. Hoidin Juiserin valmentamisen työni ohella.” Camilla kertoo.

Kuva: Krista Toivanen

Hevosen suurin vastus oli hevonen itse.

Kohokohtia yhteisellä taipaleella oli monia. 21 voittoa juossut hevonen tarjosi omistajalleen uskomattomia elämyksiä. Silti suurimpia elämyksiä hevonen tarjosi raviratojen ulkopuolella.

”Hienoimpia hetkiä oli ehdottomasti Juiserin syntymä ja ne arjen perushetket. Se luottamus mikä meillä oli toisiamme kohtaan. Se tuli aina höristen tarhassa vastaan ja oli aina valmis tekemään töitä. Kilpa-uralta hienoja hetkiä on paljon, 21 voittoa. Kyllä on onnesta itketty monta kertaa, mutta tottakai se Maratonin voitto oli jotain uskomatonta. Ei jokaisen tytön hevonen ole Köppistä pessyt sen ihannematkalla.” Camilla kertoo.

Varsasta saakka Juiseri oli todella helppo hevonen. Ajolle opettaessa se ohjas-ajettiin vain kolme kertaa kaverin kanssa. Sitten se sai kärryt peräänsä. Ravaaminen ei silti ollut sille itsestäänselvyys ja hevosen askeleiden osuminen kohdalleen oli valtavan työn takana. Hevosen suurin vastus oli hevonen itse.

”Sillä oli sellainen oikeanlainen pilke silmäkulmassa. Vähän piti pelätä varjoja, kiviä ja ojia. Sellainen jekuttelija. Sellainen sen kuuluikin olla. Ravipaikalla sen kanssa pärjäsin aina yksin. Ravi taas oli aina hieman vaikeaa. Se tarvitsi voimaa kuin höyryjuna ja sitä sillä kyllä olikin, mutta ei koskaan niin paljon kuin kropan kantaminen olisi vaatinut. Laukat olivat herkässä ja epäonnistumisia tuli runsaasti menestyksen ohella. Se löi kainaloihinsa aika rajusti joten hokkikelillä kilpaileminen olikin haastavaa. Parhaimmillaan se oli napakalla kesäradalla ilman etukenkiä ja nastalliset kultakengät takana.” Camilla muistelee.

Kuva: Krista Toivanen

Meillä oli ihan erityinen side, jota ei koskaan tule
olemaan minkään muun hevosen kanssa

Viimeinen kausi jäi rikkonaiseksi jänteeseen tulleen kolhun takia. Hevonen oli kuntoutuksessa ja tarkoituksena oli mennä tarkistamaan, onko jänne jo tervehtynyt. Sitten tapahtui jotain, mikä järkytti Vihannon lisäksi koko ravikansaa.

”Olimme juuri menossa seuraavalla viikolla tarkistamaan, oliko jänne tervehtynyt, kun suolikiertymä iski. En siis koskaan saanut tietää, oliko kolhun aiheuttama pieni vaurio jänteessä hävinnyt vai ei. Jalka kuitenkin näytti hyvälle ja olimme päässeet ajamaan muutamat hyvät juoksulenkit ja hevonen oli täynnä elämän iloa. Meillä oli ihan erityinen side, jota ei koskaan tule olemaan minkään muun hevosen kanssa. Juiseri oli elämäni hevonen.” Camilla kertoo surullisena.

Camillan arki kuluu päivä kerrallaan työskennellessä ja oman hevosen parissa. Kotona kasvaa Siporilainen ori-varsa Sipsie, jonka emän emä on Juiserin takaa löytyvä Tytön Tähti.

”Perusarkea ja varsa kasvaa. Sipsie kääntyy nyt kaksivuotiaaksi ja ollaan perus ajo-opetukset suoritettu. Nyt on saanut lomailla ja kasvaa. Ennen laidunta ajellaan vielä muutamat muistuttelu lenkit. Sitten saakin olla kesän laitumessa ja minä ensimmäistä kertaa yhdeksään vuoteen ilman hevosta. Mun motivaatio hevosiin on tällä hetkellä täysi nolla. Onneksi varsa on nuori, eikä haittaa, vaikka se saa syödä ja olla tällä hetkellä.” Vihanto kertoo.