Mistä kaikki alkoi OSA 2: Devilin tarina

 

Devilin tarina on kiehtova. Muistan kun tallin pihaan kaartoi rekka. Sieltä asteli ulos pesty ja kiillotettu upea varsa uusi tuliterä riimu päässään. Kasvattaja oli panostanut täysillä ja olin pakahtua ilosta. Tästä se lähtee. Suuri menestystarina, minä ja ensimmäinen oma ravihevoseni. 

Ja paskat. Kaduin ostostani ensimmäiset kolme päivää. Varsa ei antanut aitauksesta kiinni mitenkään päin. Muistan kun lintsasin koulusta ja seisoin koko päivän vesisateessa. Tuo pirulainen tamma kävi välillä katsomassa mutta lähti aina karkuun. Neljäs päivä tuotti tulosta. Istuin ja itkin tarhassa, pidin ruohotuppoa kädessä. Devil tulikin varovasti luokse. Avasin salaa riimunnarun lukkoa ja huijasin hevosta lähemmäksi. Sain sen kiinni mutta tamma kiskoi minua hetken narun jatkeena. Vein sen talliin ja harjasin. Sille ei maistunut porkkana. Moni sanoi että älä vie takaisin isoon aitaukseen ja hetken mietin sitä itsekin. Tein silti toisin, vein Devilin takaisin samaan paikkaan. Muistan vieläkin sen hämmentyneen ilmeen portilla. Sitten se huuteli perään. Kun illalla hain sen sisään, se tuli vastaan. Siitä alkoi meidän ystävyys.

Devilin tullessa minulla ei ollut mitään käsitystä miten ravihevosta valmennetaan. Devilin treenaus oli lähes pelkkää ajelua tai sitten ajoin liian raskailla kärryillä ja liian lujaa. Kun tammalle tuli ikää, sillä alettiin myös ratsastamaan. Sen treeni nuorena jäi aivan liian epämääräiseksi mutta se pysyi silti jaloistaan aika terveenä. 

Devilin tie on ollut aika kivinen. 3-vuotiaana se sai ähkyn johon se meinasi kuolla. Valvoin käytännössä viikon ja olin viltin kanssa tallissa tarkkailemassa sitä. Hevonen kuitenkin selvisi kuin ihmeen kaupalla. Olen edelleen kiitollinen eläinlääkäreille ja kymmenille hevosihmisille jotka tukivat ja auttoivat tuossa tilanteessa. 

Kun aloin saamaan vähän juonesta kiinni, millä tavalla ravihevosta voi laittaa, sattui myös onnettomuus. Siskoni ja veljeni näki tapahtuman jossa Devil säikähti ja juoksi aidoista läpi, kaahotti tielle ja törmäsi rekkaan. Onneksi nopeudet olivat maltillisia eikä hevonen jäänyt alle. Sen vammojen kuntoutus kesti silti melkein 2-vuotta. Olin lyömässä hanskoja tiskiin sen raviuran suhteen.

Devilin ollessa kuusi, ihme tapahtui ja se tuli koelähtöön. Vuosi 2016 oli meidän vuosi. Se ei voittanut koskaan, mutta teki silloin kesällä kovia esityksiä. Devilin mieli oli haastava ja se piti narrata juoksemaan. Sen kiri kesti tasan 50-80 metriä, joten kuskilla oli täysi työ ajoittaa se oikeaan hetkeen. Tämä hetki tapahtui mm. 75-raveissa Kaustisella kun tamma jäi niukin naukin toiseksi. Se oli sen uran tähtihetki. 

Näin jälkikäteen ajateltuna Devilillä ei hirveästi ole tekemistä raviurheilun kanssa. Se on toisaalta liian viisas: se haistaa maitohappojen saapumisen vaikka ne saapuisi naapuritalliin ja työmoraali loppuu siihen. Muistan yhden startin jossa se juoksi keulasta ja oli ottamassa uran avausvoittoa mutta kun kaverin turpa meni ohi, se pakkasi melkein itse silat pussiin. Varikolla kyllä jaksoi vinkuen loikkia.

Devil on näyttänyt minulle sekä raviurheilun että hevosurheilun hyvät ja huonot hetket. Sen kanssa on tehty virheitä paljon mutta myös jotain oikein. Devil on ollut aina arvonsa tunteva kova luonteinen nainen, mutta silti sen sisällä on erittäin herttainen ja huomiota kaipaava hevonen. 

Tänä päivänä Devil asustaa Virroilla ja on edelleen minun hevonen. Se on kasvattajallaan leasing-sopimuksella. Sen eläkepäivät ovat ovella ja ken tietää mitä se tammalla tarkoittaa. Siinä olisikin jollekin loppuelämän ylläpitoon harrastepolle mikäli se ei saa siemeniä sisään ja ala suunnittelemaan mammalomaa.

Kiitos rakas Devil, siitä mitä olet opettanut ja antanut. Ja annat edelleen. 

Varusteurheilua: Paskat selkään ja baanalle - niinkö?

 

Eri somekanavissa tulee vastaan erilaista keskustelua hevosten varusteista. Usein huomaan, että hevosten kanssa käyttötarkoituksesta riippumatta tietyt trendit vaihtuu toiseen. Joku tuote on hetken muodissa ja kaikki tarvitsevat juuri sen. Sitten tuote joko unohtuu, katoaa kokonaan, kehittyy hieman tai pitää paikkansa ja menestyy. Näin toimii tuotteen elinkaari markkinoinnissa, mitä ikinä sitten myydäänkin ja missä liikkeessä.

Mutta onko muodin seuraaminen oikea syy valita varusteita? Jos joku kuolain on juuri nyt in, onko se riittävä syy ostaa se sille omalle hevoselle? Mielestäni tilanne on tässä hieman kaksijakoinen. Jokainen saa hankkia hevosellensa juuri mitä tykkää ja tahtoo. Usein juuri ne monien ammattilaisten hyväksi havaitsemat tuotteet onkin hyviä. Mutta mitä muita perusteita varusteiden hankkimiselle on? 

Kaiken lähtökohtana on hevosen tarve ja varusteen sopivuus. Olen itsekin ollut muoti-ilmiöiden uhri. Joskus on ollut tilanteita, jossa saa huomata, että tuote ei ollutkaan hyvä omalle hevoselle. Se toimikin aivan täysin eri tavalla. Mielestäni on hevosta, kukkaroa ja aikaa säästävää, että varusteiden kohdalla miettii sen oikean tarpeen ja sopivuuden. Sananlasku "köyhällä ei ole varaa ostaa halvinta" on aika hyvä. Joskus se sijoittaminen kunnon varusteisiin maksaa itsensä takaisin. Kultainen keskitie on joskus etsimisen takana ja oman kukkaron koko on merkittävä tekijä. Mutta hevosen etu on se jota pitää seurata ja mitä kohti mennään: varusteiden tulee olla hevoselle sopivat sen käyttötarkoituksen ja yksilöllisten tarpeiden mukaan.

Entä sitten koti- ja kilpavarusteiden erot? En kykene ymmärtämään, että minkä takia todella monessa suunnassa on puhuttu, että kilpavarusteet ovat ne tärkeimmät. Niiden tulee olla kevyet, sopivat, siistit ja muutenkin viimeisen päälle. Tottakai niiden pitää olla viimeisen päälle hevoselle parhaat: näin ajattelen itsekin. Hevoselle pitää tarjota parhaat mahdollisuudet suorittaa. Mutta minkä takia kilpavarusteet asetetaan usein treenivarusteiden edelle? 

Missä hevonen tekee eniten töitä? Mitkä varusteet hevosella on päällä kun sitä rakennetaan kestämään kilpailusuorituksessa tuleva rasitus? Mitkä suojat sillä on eniten jalassa? Mikä kuolain sillä on eniten suussa? 

Tehdään pieni ajatusleikki. Leikitään, että kyseessä on esimerkiksi suomenhevonen, jolla ajettaisiin peruskuntoa ja se olisi aisoissa vaikka noin 1-2h neljä tai viisi kertaa viikossa. Silloin se on valjaissa maaliskuun täysien viikkojen aikana 20-35 tuntia. Ravihevosen kilpailusuoritus kestää noin 3-5 minuuttia, toki lämmitykset päälle, ja starttien määrä on esim 1-6 starttia kuukaudessa hevosesta tietysti riippuen. Eikö silloin olisi loogista ajatella, että kotona käytettävien varusteidenkin tulisi olla hevoselle sopivat ja sellaiset joilla sen on hyvä suorittaa? Tai jos tuo meidän esimerkki hevonen lyö takasääriinsä, minkä takia sillä käytetään kotona rikkinäisiä ja hiertäviä suojia mutta kaapissa lojuu tuliterät istuvat suojat kilpailusuorituksia varten, johon ehkä joskus jossain kohtaa päästään?

Epä-sopivilla varusteilla saadaan paljon hallaa aikaan ja usein vika löytyy kotona käytettävistä varusteista. Haluan herättää teitä miettimään asiaa nimenomaan tältä kannalta. Kotitehtäväksi pohdi mielessäsi hiljaa ja pysähdy seuraavien kysymysten äärelle. 

Ostatko varusteet itseäsi vai hevostasi varten?

Onko vaakakupissasi enemmän painoarvoa treeni- vai kilpavarusteissa? Ovatko puntit tasan?

Voitko muuttaa jotain, jotta työn teko olisi hevosellesi mielekkäämpää?

Mistä kaikki alkoi 1: Oton tarina ”Niin kauan kun on turpa on toivoa”

Oma hevonen oli pienestä asti suurin haaveeni ja se toteutui 2008. Vaahtosammuttimen kokoisena sain ensimmäisen oman hevoseni, lämminveriruuna Imp Braven. Oman hevosen saaminen ei ollut itsestäänselvää. Minun piti hoitohevosten kautta osoittaa että motivaatio riittää ja säästää rahaa hevoseen ja sen varusteisiin. Tein kotitöitä, täytin reipaslistaa, kastelin naapurin mummojen kukkia ja myin leluja kirpputorilla. 

Kun Otto tuli, ei sitä sitoutumista tarvinut enää osoittaa. Nyt pitikin osoittaa se, että tallilta osaa olla myös pois, eikä se vaikuta koulunkäyntiin. Olen ollut lapsesta asti hyvin vastuullinen ja ymmärsin kyllä että tietoa pitää olla, sitä pitää hankkia ja hevonen hoidetaan säällä kuin säällä. 

Otto ei alkuun ollut se paras ”aloita tällä hevosen omistaminen” - yksilö. Se oli vähän hermoheikko ja stressaantunut eikä se osannut mitään. Kävihän siinä välillä vahinkoakin - kaksi nuorta, minä ja hevonen. Opettelimme molemmat ja opetimme toisiamme. Näin jälkikäteen ajateltuna lähtökohdat ei ollut ehkä ne parhaat, mutta minun ja unelmani hevosen tarinasta tuli totta. Tuon hevosen, ensimmäisen  oman hevosen eteen tein kaikkeni. Ja vanhemmilleni olen loputtoman kiitollinen siitä mahdollisuudesta tavoitella mutta myös toteuttaa unelma. 

Vuosien saatossa Otto kehittyi ratsuna: ei sen laukasta komeaa saanut täysin, mutta etenkin esteet oli tuon ruunan mielestä todella mukavaa touhua. Koska nuoret tytöt, minä ja ystäväni Jenni halusimme kokeilla kaikkea, sai Ottokin kokeilla kaikkea.  Ja tuo ihmeellinen ruuna antoi meidän tehdä ja touhaili täysillä mukana. Oli kyse sitten ilman varusteista laukkaamisesta pellolla, hiihtoesteratsastuskisoista tai ajamisen opettelusta - Otto teki sen, antoi aikaa. Tuo hevonen näki kaiken ja opetti kaiken. Näin jälkikäteen vähän hirvittääkin se, miten se saikin olla menossa mukana. Sen kärsivällisyys on kyllä ollut suurimpia asioita hevosten parissa, jota olen koskaan nähnyt.

Otto oli kasvattaja. Se asetti iloja ja rajoja. Se opetti vastuuta. Joskus sillä meni hermokin ja silloin kantapään kautta opeteltiin asioita. Nuoresta ex-ravurista oli tullut jotain ainutlaatuista.

Tuo ruuna eli minulla yli puolet elämästäni. Se näki kasvun pienestä lapsesta aikuiseksi. Se näki ja koki (luojan kiitos) kehityksen ja varmaan jossain kohtaa huokaisi helpotuksestakin. Se opetti kymmeniä ihmisiä etenkin lapsia hoitamaan hevosia ja ratsastamaan. Se veti ravien esittelyjä, polttareilla tandemkärryjä, toimi tukihevosena kiusatuille lapsille ja samalla tienasi viimeiset neljä vuotta itse omat kaurarahansa keikkahommissa kun muut hevoset ei sitä tehnyt. Se sai elää loppuun asti terveenä aktiivisen hevosen elämän.

Minulla on ikävä parasta ystävää. Tuo hevonen nosti ylös murrosiänkin myllerryksessä jolloin kaikki tuntui maailmanlopulta ja tämä puberteettihirmu taisteli oman itsensä löytämisen kanssa. Otto silti pysyi vahvana kuin muuri. 

Otto opetti niin paljon että sanat ei riitä. Se opetti käytännön tasolla käsittelemään hevosta. Näytti mitä hevosenomistaminen on ja mitä se vaatii sekä ennenkaikkea - mitä se antaa. Se opetti myös syvän suhteen luomisen eläimeen ja opetti ymmärtämään, että mitä vastaan tulee, eläin on siinä. 

”Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus.”

Näin sairaalan vuoteella elämä myllättynä vällyihin, saa tämän tekstin kirjoittaminen kyyneleet silmiin. Tällä hetkellä kun tietoa tulevaisuudesta ei vielä ole ja vasen käsi sekä vasen jalka on lakannut toimimasta, elän täydessä epätietoisuudessa henkisen kriisin keskellä. Mutta koska kirjoitin tämän, sain ajatukseni auki. Jos jokaisella elämän vaikealla hetkellä hevonen on nostanut ylös, - miksi se ei nostaisi nytkin? Tiedän että se nostaa. Niin kauan kun on mahdollisuus saada samettinen turpa olkapäälle, on elämässä suunta, toivo ja tulevaisuus. Se on avain onnellisuuteen. Se on tärkein oppi, jonka elämäni ensimmäiseltä omalta hevoseltani sain. 

Kiitos rakkaani - näkemiin.

 

Kiitos rakkaani ja näkemiin.

Viime viikkoina olen saanut kuulla useita tapauksia, jossa rakkaasta ystävästä joudutaan luopumaan. Olen myös käynyt pitkiä viestikeskusteluja ja puheluita, ollut tukena oikean päätöksen tekemisessä ja kertonut oman mielipiteeni. Kävin myös saattamassa yhden tuttavani hevosen viimeiselle matkalle viimeisen hieronnan päätteeksi. Luopuminen on ollut läsnä ja suru on ollut lähellä.

Viime vuonna minäkin jouduin kipeään tilanteeseen, aivan yhtäkkiä ilman ennakkovaroituksia. Ylimmässä kuvassa oleva ori, Jomppe, lopetti kilpauransa ja siirtyi siitokseen. Se muutti siittolaan ja kaikki olikin hyvin, kunnes ähky vei orin hengen pitkien taistelujen jälkeen Viikissä. Se hetki laittoi matalaksi ja pisti miettimään miten epäreilua maailma joskus on. Miksi juuri tuo hevonen? Miksi sen piti kokea tuo kaiken jälkeen? No maailma, kerro nyt?

Jotkut tilanteet tulee aivan yllättäen ja osa hiljaa hiipien. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jotenkin koen, että tämä täytyy kirjoittaa nyt. Tätä asiaa täytyy käsitellä ja se täytyy jokaisen hevosen kanssa olevan ymmärtää. Sinä, hevosenomistaja, olet isojen asioiden äärellä. Sinulla on suuri vastuu eläimestä, joka luottaa sinuun, joka odottaa sinua ja joka jänee vain sinut. Sinä olet sen hankkinut, olet sitä hoitanut ehkä viikon tai kaksi, ehkä vuosia ehkä kymmeniä vuosia. Sinulla on käsissä hyvän, elämisen arvoisen ja kunniallisen elämän avaimet.

Varsaa ostaessa harvoin miettii, että joku päivä päätös lopettamisesta on edessä. Olen itse kiitollinen siitä, että lähes jokaisessa lapsuuden hevoskirjassa oli kohta hevosen lopettamisesta ja sen päätöksen tekemisestä. Sille tuli tarvetta vuonna 2016 marraskuussa, kun ensimmäinen oma hevoseni, aivan omaa luokkaansa oleva Otto lopetettiin. Miksi?

Sitä kysyi minulta moni, miksi lopetit parikymppisen hevosen, jolla voi vielä ratsastaa? Nämä kysymykset saivat minut joskus tuntemaan syyllisyyttäkin. Päätös ei kuitenkaan ollut helppo ja sen työstäminen oli alkanut jo varhain. Jo pienenä tyttönä tajusin, että joskus on minun tehtävä se suuri päätös. 14-vuotta myöhemmin tein sen ja nyt tiedän että päätös oli oikea.

Kyyneleet vuotavat silmistä vieläkin kun näen näitä kuvia. Tässä viimeisessä, elämäni hevonen Otto on kanssani viimeisessä yhteiskuvassa. Viimeinen hetki ennen sitä päivää, kun se lopetettiin. Kun olet kasvanut aikuiseksi jonkun hevosen kanssa, viettänyt sen kanssa 14-vuotta elämästäsi, kokenut sen kanssa suurimmat ilot ja kipeimmät surut.. Kuinka voit elää ilman? 

Otolla alkoi olla vanhuuden vaivoja. Sen hampaissa oli vähän sanomista ja nivelet alkoivat olemaan jo sen verran kilometrejä nähneet, että tiesin ettei sillä olisi enää vuosia ilman kipuja. En halunnut sen joutuvan kärsivän yhtään ja luotan sen saaneen elää hyvän elämän. Sillä oli paljon rakastavia ihmisiä ympärillä ja se on opettanut kymmeniä pieniä ihmisiä elämään hevosten kanssa. Eräänä iltana tallissa istuin käytävällä ja Otto siinä vierellä. Totesin sille ääneen, että olisiko nyt se aika. Jotenkin koin, että sain myöntävän vastauksen. Ja kun se päivä koitti, olin surullisempi kuin koskaan. Tyhjä, humiseva vaski oli silloin kuvaava olotila itsestäni. Tunsin ettei minulla ollut mitään.

Tämä on sinulle, hevosenomistaja.

Ystäväsi elämä on arvokas ja se on ollut sitä. Me ihmiset olemme ystävällemme hevoselle velkaa sen, että näemme maailmaa sen näkökulmasta. Sinä tunnet hevosesi ja tiedät milloin on aika päästää irti. Jos hevosen aika on, ei meidän tunteemme saisi vaikuttaa siihen että se joutuisi kärsimään liian pitkään. 

Tiedän. Se sattuu, kirpaisee ja vihloo.

Mutta me olemme sen ystävälle velkaa - arvokkaan ja kunniallisen kuoleman hyvän elämän päätteeksi. Lupaa hevosellesi tänään, että kun hänen aika on, hän saa mennä. Hevonen ei sure elämätöntä päivää,se elää hetkessä, tässä ja nyt. Anna tämän hetken olla sen elämän ja sinun elämäsi paras päivä. Rakasta vilpittömästi, hoida ja elä. Silloin ne kavionjäljet painautuvat sydämeesi niin, että kylmänä päivänä tuiskutuulessa tunnet yhtäkkiä tutun samettisen turvan olkapäällä ja lämpimän puhalluksen poskea vasten. 

Hevonen on aina siinä - myös silloin kun häntä ei enää pysty näkemään.