Elämäni hevonen

"Pistä se monttuun, ethän sä sillä mitään tee"

"Se vaan syö sun rahat, mieti nyt!"

"Eihän se edes tienaa mitään ja on vielä ruuna"

Kuinka monta kertaa olenkin kuullut nämä lauseet? Kuinka monta kertaa olen kuullut sen, miten tämä entinen ravurin retkale aiheuttaa vain harmia muiden mielestä. Kuinka monta kertaa olen kuullut ne väitteet ja perustelut, miksi tämä ruuna pitäisi vain laittaa monttuun.

Olin pieni lapsi suuressa maailmassa. Yhtäkkiä elämääni tuli tämä "mitätön" ruuna. Kirjoitin viidennellä luokalla kirjoitelman siitä, miten olin saanut parhaimman ystäväni Oton. Kirjoitin, miltä tuntui kun minulla oli kerrankin oikea ystävä joka kuuntelee, ystävä johon voi luottaa. Ystävä, joka odottaa minua joka päivä. Ystävä, jonka vuoksi herään aamulla aikaisin.

Siitä on nyt jo lähes 10 vuotta. Se nuori terävä ruuna, ja se pikku tyttö ovat kasvaneet yhdessä aikuiseksi. Se "mitätön" ruuna on katsonut vierestä kasvun ja kehityksen. Se "mitätön" ruuna oli tuki jonka kaulaan sai nojata kun koulussa kiusattiin. Se "mitätön" kehäraakki on ollut mukana elämän iloissa, ja yleensä ollut syy siihen iloon.

 Tänä päivänä näen kaksi yhdessä kasvanutta perheenjäsentä. Toinen on harmaantunut, ja toisella on vielä elämä edessä, ja onneksi vielä ei ole harmaita hiuksia. Näen edessäni vanhan ruunan, joka on opettanut monia. Se ei ole vain minun elämän hevonen, vaan myös monen muun.

Tämä "mitätön kehäraakki" on minun elämäni hevonen. Se on minun ystävä. Joten mieti kahdesti mitä sanot. Päätäni ei pysty kääntämään.